Lapinlehmän jäljillä ja muita maahenkisiä kertomuksia

  RANTAMAAN tila Tornion Arpelassa, Sihtuunan tien varressa oli keskeinen lapinlehmän säilytystyön kannalta. Sinne keräsivät Kerttu ja Leino Lehto rodun rippeita v. 1978 alkaen. Leino Lehdon sanoin; "Kaikki vasikat piti kerätä syrjää myöten".  Lehtihaastattelun mukaan joka tehtiin Tornion maatalousnäyttelyn alla elokuussa 1994 Rantamaassa oli vielä eri roduista koostuva 18 -lehmän lypsykarja, parikymmenpäinen nuorkarja ja useita kymmeniä uuhia. Leinon mukaan ikä alkoi jo painaa, mutta lehmistä ei raaskittaisi luopua. Edelliskeväänä pahimpaan karitsointiaikaan Kerttu emäntä oli joutunut lonkkaleikkaukseen ja isäntä teki yksinään ympäripyöreitä päiviä: meni nukkumaan aamuyöstä ja heräsi kuudelta. Kovaan työntekoon tottunut Leino raivasi vielä kuusikymppisena lisää peltoa ja nosteli heinät seipäille. Rantamaassa tehtiin työt hevosella 1980-luvulle saakka jolloin hankittiin lisää maata, rakennettiin uusi navetta ja ostettiin ensimmäinen traktori. Ilmakuva Rantamaan tilasta, tila

 Lapinlehmän, PSK-karjan, elvytystä 1970-1980 luvuilla. Tammikuu 1979, Leino ja Kerttu Lehto, Punakorva ja kaksoset Ketku ja Kasuna. Ossi Kemppaisen arkisto Lapin sota ja evakkomatka länteen tuhosi suuressa määrin lapinlehmäkannan. Lisäksi sodan jälkeen neuvonta ja uudet lihakkaammat rodut tunkivat pohjoisen oman lapinlehmän päättymättömään ahdinkoon.1970 luvun loppupuolella sitä oli jäljellä enää kymmeniä yksilöitä eri puolilla Lapin lääniä pienissä karjoissa. Lapinlehmät olivat käyneet vähiin eikä olemassa oleville enää löytynyt saman rodun sonniakaan. Sonniosuuskunnat olivat lakanneet. Keinosiementäjilläkään ei ollut laukussaan lapinsonnin siementä. Leino Lehto, Punakorva, Ossi Kemppainen tammikuu 1979. Lapin Kansa Tornioon oli tullut eläinlääkäriksi Ossi Kemppainen, joka toimi siellä eläinlääkärinä 1974 – 1980. Päivystysalueeseen kuuluivatTornion lisäksi Ylitornio, Tervola, Keminmaa ja Kemi. Alueen navetat, isäntäväki ja lehmät tulivat tutuiksi, vuosittain hän poikkesi 1700 eläinsu

Jos Jerisjärvi oli kaunis, ei sille paljoa hävinnyt Äkäsjärvi. Se aukesi suoraan rintamamiestyyppisen talon portailta. Pihakeskiössä minut vastaanotti iloisesti haukkuva karjalankarhukoira. Kuistissa oli pakkaselta suojaan nostettuna keltaisena kukkiva lapinorvokki ja vanha pelakuu. Uuno ja Siiri Rauhala raivasivat tämän pientilan, Uunon kotitilan Linkuniemen naapuriin 1970-luvun vaihteessa. Siiri oli tuonut jo alkujaan miniäksi tullessaan kotoaan valkoisen lehmän, mutta nyt uutta tilaa raivatessa rakennettiin uusi neljän lehmän navetta ja hän osti äitinsä kuoltua kotoaan kolme viimeistäkin lehmää.   Siiri Rauhala s. 1935 oli jäänyt leskeksi vähän toista vuotta takaperin ja täyttänyt juuri 85. Vanhukseksi häntä ei oikein voinut sanoa, niin hyväkuntoiseltä vaikutti ja puhui verkkojen nostamisesta. Lehmät lähti jo kuitenki 60 v. täyttäessä, Eu:n liittymisen alla, siihen leikkiin eivät lähteneet. Neljän lehmän karja, maito ei mennyt meijeriin. Omien sanojensa mukaan hänen ei tarvinnut l

Kyltymätön lehmäjuttujen tarve ajoi minut jo nuorena koulupoikana intohimoisen harrastuksen pariin. Tutkimaan perinteistä karjataloutta, mummoni suku, pienviljelijöitä Ylitornion Kallivaarasta -olivat monien lehmäjuttujen virikkeinä, kertomukset lapinlehmistä ja sota-ajoista jättivät lähtemättömät vaikutukset. Myöhemmin aloin harrastaa pitkiä puhelinkeskusteluja vanhojen karjankasvattajien kanssa jotka olivat jo osa luopuneet lehmistä. 1980- luvulla alettiin keräämään uudestaan spermaa lapinlehmien perillisistä, etsin puhelinluettelosta yhteystietoja ja soittelin, kävin mielenkiintoisia keskusteluja muun muassa Martta Käkelän kanssa joka piti pienkarjaa Rovaniemen maalaiskunnassa 90-luvun vaihteeseen saakka. Hän oli lehmineen evakossa ja palasi takaisin, ne monet kertomukset värittävät yhä mielenmaisemaa, mutta jäivät ikävä kyllä tallentamatta. Syksyllä 2020 Mervi Honkatukia pyysi minut matkaan Pohjoiset tunturikarjat hankkeeseen, jakamaan vuosien aikana keräämääni tietoa ja tekemään h

  TORNIONLAAKSON LÖNNROTH JA OUKAN TILA   Aivan ensimmäiseksi tulivat vastaan kirjapainon pahvilaatikot. Niitä oli yläkerran päätyhuoneen lattioilla ja kaapeissa. Tornionlaakson kansanperinnettä, kirjoittajana Arvid Oukka. Olin ostanut Oukan tilan Tornion Kantojärvestä ja noussut portaat ylös Arviitin entiseen työhuoneeseen. Kirjoja oli ollut ennen seinän täydeltä, nyt hyllylaudat olivat puolityhjinä, kirjasto oli selvästi vuosien saatossa huventunut. Jokin mielenkiintoinen lähtenyt aina milloin kenenki matkaan. Tietosanakirjat eivät olleet kelvanneet kenellekään, samoin oli satunnaisia numeroita Tornionlaakson vuosikirjaa joista viimeisin Arvidin kuolinvuodelta 19 81. Mittavat arkistot oli Arvidin poika Taisto ja hänen vaimonsa Liisa käyneet lävitse ja toimittaneet 90-luvull a Tornionlaakson maakuntamuseon arkistoon josta sitä löytyi vierailtuani mittavat kolme hyllymetriä. S einällä on ollut joskus kuva Nurmijärveläisestä Aleksis Kivestä, joutunut ehkä i kkunaremontin yhteyd