Lapinlehmän jäljillä, osa 2 Uuno ja Siiri Rauhala

Jos Jerisjärvi oli kaunis, ei sille paljoa hävinnyt Äkäsjärvi. Se aukesi suoraan rintamamiestyyppisen talon portailta. Pihakeskiössä minut vastaanotti iloisesti haukkuva karjalankarhukoira. Kuistissa oli pakkaselta suojaan nostettuna keltaisena kukkiva lapinorvokki ja vanha pelakuu.

Uuno ja Siiri Rauhala raivasivat tämän pientilan, Uunon kotitilan Linkuniemen naapuriin 1970-luvun vaihteessa. Siiri oli tuonut jo alkujaan miniäksi tullessaan kotoaan valkoisen lehmän, mutta nyt uutta tilaa raivatessa rakennettiin uusi neljän lehmän navetta ja hän osti äitinsä kuoltua kotoaan kolme viimeistäkin lehmää.

 

Siiri Rauhala s. 1935 oli jäänyt leskeksi vähän toista vuotta takaperin ja täyttänyt juuri 85. Vanhukseksi häntä ei oikein voinut sanoa, niin hyväkuntoiseltä vaikutti ja puhui verkkojen nostamisesta. Lehmät lähti jo kuitenki 60 v. täyttäessä, Eu:n liittymisen alla, siihen leikkiin eivät lähteneet. Neljän lehmän karja, maito ei mennyt meijeriin. Omien sanojensa mukaan hänen ei tarvinnut laittaa koska joka talossa oli siihen aikaan karjaa. Siiri teki kaiken leipäjuustoiksi ja myi lähikauppaan. Menekki oli hyvä.

Ennen Linkuniemeen tuloa Siiri ehti käydä evakossa. Omien sanojensa mukaan hän muistaa kolme sotaa, pikkutyttönä ei tietenkään aivan kaikkea, mutta lapin sodan ja evakkoajan hyvinki. Siiri on syntyjään Jerisjärveltä. "Osasit kyllä tulla ja polttaa vaikka ei ollu kuin kinttupolku. Meän paikan poltit, ei jääny ku perärakennus, siinä on kaks puojia. Talli ja puuliiteri. Sitten sauna ja nuottahuone. Kaikki muu meni. Ja vain kinttupolku oli eikä sekhään mikään hyvä, siinä oli nuita jänkkiä ja soita välillä vaikka kuinka. Kyllä osasit".

Siiri jatkaa; "Menimä venheellä isän vanhampain kansa ku me samassa asuima. Tuone Kutunivhaan menimä, sinne pallaksentielle. Ja sitten äiti ja isä lähit lehmäin kansa sieltä kulkemhaan pitkin mettiä, saivat karjan toishiin karhjoin ja menit sitten niissä matkoissa". Muoniossa oli rajan ylityspaikka, lehmät veettiin lautalla yli, kaikki karja, hevoset ja muut. "Lokakuun 27 päivä menimä ja seuraavana vuonna kesäkuun 3 päivä tulima, vajhaa vuosi olima. Se oli teatteritalo mihin me ensin menimä. Siinä oli monta kymmentä henkeä. Tietää sen teatteritalon, kyllähän sen tiesi mikä se semmonen on. Sitten meät siirrethiin semmosheen hotelliin. Ja metki saima pian oman huohneen, ja sitten meät toisen kerran siirrethiin tuone Sundsvallin lähelle, sielläki oli semmonen hotelli". Lehmät oli hujanhajan, "Jokkmokkissa niitä on ollu, en mie muista missä niitä on ollu. Meän porukkaa ei ole ollu lehmäin matkassa ollenkaan, ne on viehraat olheet jokka on hoitanheet. Meillä vain oli onni, meillä tuli lehmät kaikki takasi". Kaikki oli poltettu, elämän oli pakko lähteä, siinä oli pakko tarttua töihin. Isä haavottu, toinen käsi meni, ei sillä pystyny enää mitään tekemään, työkyky meni. Naisväellä oli työt tehtävä.

Siiri lähti kotoa heti täysikäiseksi tultuuan, Uunon kotipaikalla Linkuniemessä oltiin seittemän vuotta ennen nykyisen paikan rakentamista ja raivaamista. Peltoa oli kymmenkunta hehtaria ja lapsia siunaantui kaheksan. Hevosta ja myöhemmin traktoria lainattiin aina Uunon kotoa että saatiin heinät tehyksi. Omia vehkeita ei ollu, pohjosen pientiloilla oli harvoin varaa pitää hevostakaan. Teitä ei ollu ja ainoana keinona liikkua oli poro. Tarpeen vaatiessa kaikkea oli yritettävä, sonnin valjastaminenkaan ei ollut tavatonta. "On täälläki ajettu sonnilla, mie tiän senki!" Siiri huudahtaa heti kun asia lähtee puheeksi. "Ei meillä, mutta seki oli tuolta Rauhalasta, minun sukua, se oli äitivainaan kansa ensimmäiset serkut. Niillä oli aivan sonni, sillä pariskunnalla. Iso sonni, sillä ajethiin puut, sillä ajethiin heinät, kaikki sillä tethiin. Se valjastethiin niinkö hevonen, suittia ei pantu suuhun niinkö hevoselle".

    Kuva; Maatalouden pikku jättiläinen 1947

 

Siiri kasvatti sonnit Karjapohjolaan teuraaksi, siinä samalla ne astu lehmät tiineiksi. Se oli entisajan tapana. Yhden ainoan kerran taisi käydä keinosiementäjä, silloin ei ollut sonnia ja se oli siinä mielessä merkittävä käynti että seminologi keksi karjassa olevan valkosen lehmän, se oli jo pitkälti toisella kymmenellä, Siirin muistikuvan mukaan v. 1972 kotoa tullu. Siiri itse ei osannut pitää sitä minään ja selventää; "Mutta mie luulen että net on olheet täällä lehmät sekasinsa. Net oli ne ruskeat lehmät mitä mullaki, net oli samaa mallia, semmosta sekotusta". Valokuvien perusteella Siirin lehmät näyttävät olleen kaikki valkovoittoisia, sekaantumista on varmasti tapahtunut, mutta tämän puhtaampaa lapinlehmää tuskin löytyy niiden vuosikymmenien jäljiltä joina lapinsonneja ei saanut keinosiementäjiltä.

 

Pienipoika niminen sonni lähti Pelsolle ja siitä kerättiin myös spermaa keinosiemennyskäyttöön. Siirin uskomuksen mukaan valkoiset lehmät poikivat vain sonneja. Lehmiä hän ei muista muita kuin Jerisjärven saareen serkulleen Inkeri Ruokokoskelle menneen vasikan "siitä on kuitenki kasuttanu ku on kuus lehmää ollu ja meijeriin pannu" ja vähän isomman vasikan jonka haki joku eläinlääkäri vaimoineen

Karja oli tervettä; Toisella kymmenellä pitkälti, kauhean hyväjalkaset ja terhveet, ne ei sairastanheet ne lehmät koskhaan. Kysyin oliko Yrjö Kokko eläinlääkärinä tuttu; "Se ei ole ollu tuttu ko mie en ole eläinlääkäriä tarvinnu. Ei muutako nimi. En mie muista oisinko nähnykkään koskhaan".

Valkoinen lehmävasikka ja yksi lapsenlapsista. Siiri kasvatti tämän vasikan itselleen lehmäksi ja se oli karjassa pitkälti toistakymmentä vuotta siitä luopumiseen saakka.

Tuotannoksi hän muistaa 12 litraa heti poikimisen jälkeen josta alkoi pian ehtymään. Ruokintana kuivanheinä ja vesi. Ostoväkirehuista puhuttaessa, sain vastaukseksi; millä ostethiin jos ei ollu töitä. Pohjoisen pientiloilla elettiin hyvin pitkälle luontaistaloutta jopa 90-luvulle saakka. 

Lapsenlapset viemässä lehmiä Linkuniemen laitumelle.