TORNIONLAAKSON LÖNNROTH JA OUKAN TILA
Aivan ensimmäiseksi tulivat vastaan kirjapainon pahvilaatikot. Niitä oli yläkerran päätyhuoneen lattioilla ja kaapeissa. Tornionlaakson kansanperinnettä, kirjoittajana Arvid Oukka. Olin ostanut Oukan tilan Tornion Kantojärvestä ja noussut portaat ylös Arviitin entiseen työhuoneeseen. Kirjoja oli ollut ennen seinän täydeltä, nyt hyllylaudat olivat puolityhjinä, kirjasto oli selvästi vuosien saatossa huventunut. Jokin mielenkiintoinen lähtenyt aina milloin kenenki matkaan. Tietosanakirjat eivät olleet kelvanneet kenellekään, samoin oli satunnaisia numeroita Tornionlaakson vuosikirjaa joista viimeisin Arvidin kuolinvuodelta 1981. Mittavat arkistot oli Arvidin poika Taisto ja hänen vaimonsa Liisa käyneet lävitse ja toimittaneet 90-luvulla Tornionlaakson maakuntamuseon arkistoon josta sitä löytyi vierailtuani mittavat kolme hyllymetriä.
Seinällä on ollut joskus kuva Nurmijärveläisestä Aleksis Kivestä, joutunut ehkä ikkunaremontin yhteydessä kaatopaikalle. 1975 Arvid sai Kalevalaseuran kekripäiväpalkinnon ja sitä ojentamaan tullut toimittaja oli istunut isännän kanssa tässä työhuoneeseen, ”seinä on kirjoja täynnä, toisella seinällä on Aleksis Kiven kuva ja vanha Pohjois- Euroopan kartta. Kirjoituspöydällä matkakirjoituskone”. Aleksis Kivestähän ei jäänyt jälkipolville kuin yksi ainoa kuva, sekin kuolleena maalatusta kirjailijasta. Kivi oli ollut Arvidille kirjailijana aina hyvin rakas.
Lapin sodan kynnyksellä kuollut Samuli Paulaharju keräsi kansanperinnettä samoihin aikoihin ja samoilla alueillakin, häneltä ilmestyi muun muassa Vanhaa lappia ja Perä- pohjolaa, Taka-Lappia ja Lapin muisteluksia. Oulussa asunut Paulaharju kiersi kesäaikaan lähinnä jalkaisin, joinakin kesinä jopa tuhat kilometriä. Oukka taas liikkui polkupyörällä jolla taitto matkaa aina Kilpisjärvelle saakka. Paulaharju työsti aineistoaan talven aikana opettajan työn ohella, paljon häneltä jäi julkaisematta ja on julkaistu postuumisti. Hän oli myös erittäin ansioitunut valokuvaaja ja piirtäjä. Paulaharju oli suomen tuotteliaimpia kirjailijoita ja hänen teoksensa ovat saavuttaneet ajan saatossa yhä vain suuremman arvon. Tuskin on montaa suomalaista kirjailijaa jonka teoksista maksetaan erilaisissa nettiantikvariaateissa yhtä korkeita hintoja.
Oukka aloitti julkaisutoiminnan vasta ikämiehenä, siihen mennessä aineistoa oli kerääntynyt kaappien ja laatikoiden täydeltä. Tornionlaakson kansanperinnettä -sarjaa näkee harvoin myynnissä. Itse sain maksaa puuttuvasta osasta parikymppiä. Hän ehti istua oman kirjasarjansa lisäksi monen muun kirjan toimituskunnassa ja hankkeessa. Näiden lisäksi monessa muussakin aktiivina kuten, Pohjoisissa kirjailijoissa, Väinö Kataja -seurassa, Tornion historiatoimikunnassa ja Oulun historiaseurassa. Luottamustoimien listasta ei tunnu tulevan loppua, on kansakoulun johtokuntaa, Arpelan osto ja myyntiosuuskunnan hallitusta. Lisäksi hänen mainitaan olleen hyvin vieraanvarainen ja avulias ihminen joka hoiti mielellään kaikkia kyläläisten asioita.
Viimeinen osa VII kirjasarjasta ehti painosta vasta kirjailijan kuoltua. Eräässä muistokirjoituksessa mainitaan että kahdeksas osa jäi puhtaaksikirjoitusvaiheeseen samoin kuin laaja kansanlaulukokoelma. Maakuntamuseon arkistoista en näitä kuitenkaan löytänyt, en myöskään minkäänlaisia muistiinpanovihkoja. Erilaisia lehtileikkeitä oli sitä vastoin mittavat määrät, aina navetan rakennuspiirrustuksista lähtien.
”- Vaikea lähtiä Paulaharjua rökittämhään enkä mie halva. Vaan se saattaa olla niin, että Paulaharju on kirjannut vain toisen käden tietoja. Minä olen kuullut niistä samoista asioita Heikinäijän tyttärenpojalta ja Salomonin Forssin tyttärentyttäreltä. Minulla on kuusi tuntia nauhalla niiden juttelua. Olen käynyt itse Konttajärven perällä paikan päällä haastattelemassa. Eivät ne oikein hyväksy Paulaharjua..”
Unohdettu ja ehkä myös vähätelty Oukka. Siihen nähden kuinka paljon hänelle on myönnetty erilaisia apurahoja ja palkintoja, kuinka paljon hänestä on kirjoitettu aikanaan lehdissä. Ehkä hän jäi osittain myös suuren isänsä varjoon jonka jälkipolvet yhä muistavat. Arviitilla oli vähintään yhtä monta rautaa tulessa kuin isällään, ehkä hän kärsi osittain myös uskottavuusongelmista, liikkuessaan polkupyörällä tuohikontti selässä. Ulkomuotoa kuvaillaan poikkeuksetta hyvin maanläheiseksi, pienikasvuinen partasuinen mies jota verrattiin usein maahisiin ja itseensä Väinämöiseen. Ei sylkenyt pulloon, vähän viinaan menevä mies. Juopoksi tai alkoholistiksi häntä ei kuitenkaan voinut lähiomaisten mukaan sanoa. Ei vaikka taloon miniäksi tullut Liisa muistelikin ensimmäisen karjakonpalkkansa menneen appiukkonsa viinavelkoihin. Samoin jäänyt muistikuva kuinka hän oli ilmestynyt Korpijärvelle tuohikontteineen, vanhalle viinalle haiskahtaen kesken potunnoston pyytelemään ennakkoa asianhoidostaan.
Ehkä hänet muistetaan enemmän kyläläisten asianhoitajana ja Herastuomarin arvonimestä. Löysin arkistosta maaherra Uuno Hannulan antaman määräyksen jonka mukaan Arvid Oukka toimi 1 lokakuuta 1953 alkaen Alatornion toisena henkikijoittajana jonka aluetta oli Arpela, Kantojärvi ja Könölä. Henkikirjoittaja on maistraatin johtava virka. Tehtävinä on hoitaa siviilivihkimiset ja toimia julkisena notaarina ja kaupanvahvistajana.
Arvid vaikuttaa olleen ulkoiselta olemukseltaan vähintään yhtä vaatimaton kuin isänsä Vilho Oukka aikoinaan, hänestä jäi elämään lukuisia juttuja uskottavuusongelmien synnyttymistä väärinkäsityksistä. Korkeasti koulutetut miehet kulkivat kansanparissa hyvinki vaatimattomina. Arvid oli opiskellut Helsingissä saakka Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa. Koulu siirrettiin myöhemmin tilanahtauden vuoksi Tampereelle ja se on yliopiston edeltäjä jossa oli muun muassa mahdollista väitellä tohtoriksi.
Kirjasarjan ensimmäine osa ilmestyi 1973 siihen hän oli kerännyt muistiin tarttuneet vanhan kansan tarinat ja sananlaskut. Eläkepäivistä alkoi tulla entistä työntäyteisempiä. Maahiaistarinoita ja lappalaisten joikujakin oli melkoinen kokoelma, hänen oman arvionsa mukaan ehkä laajin joikukokelma. Arvid naureskeli kirjan ilmestyessä häntä haastattelemaan tulleelle toimittajalle.
”- Kyllähän näitä ehtii tehdä vielä vaikka kuinka monta, kun elinvuosiakin on edessa kuudettakymmentä. Nimittäin eräs lappalaisnoita ennusti että minä elän 132- vuotiaaksi, toteaa työintoa uhkuva Arvid, jota ei voi harmaasta parrastaan huolimatta sanoa vanhukseksi”.
Ehkä ensimmäinen ja useimmiten häneen yhdistetty nimi on Kalkkimaan pappi eli Petter Abraham Herajärvi joka oli syntynyt Alatorniolla 1830. ”Syntyny aviottomassa vuotheessa isättömänä poikariepuna, jonka yksi herra teki, ompa tosi seki”. Lauloi itse asianosainen. Joutunut huutolaispojaksi Höynälänmaan taloon. Hän oli varsin erikoinen persoonallisuus, kansanrunoilija ja pappi joka ei ollut pappi. Viinaan menevä mies jonka kuoren alla eli synkkä suru ja musta murhe väärinkäytetyistä lahjoista ja hukkaan heitetystä elämästä. Kalkki-Pappi oli vanhanajan kulkumies joka elätti itsensä talosta taloon kulkemalla, viihdytti ja piti ohjelmaa ruokapalkalla ja jos ei saanut sijaa talosta niin päästeli pilkkalaulun.
Partasuinen Pekaksi kutsuttu mies kulki ryysyissä, usein naisten hameissa, punainen naisten hame harteilla ja musta hame vyötäröllä. Kulkumiehen saattoi tavata melkein mistä tahansa, hänen oli tapana kujeilla makailemalla milloin missäkin maantieojassa. Kansan suussa kulkee tarina kuinka hän oli keksinyt kauniina kesäpäivänä mennä vanhan kemintien varressa, Kallinkankaan tietämillä olevaan hiekkamonttuun vaanimaan kirkosta tulevia hautajaissaattueita. Kaivautunut ilkosen alastomana hienoon hiekkaan ja noussut sieltä isomman seurueen sattuessa kohdalle kovaan ääneen julistaen – sata vuotta olen tässä maanut enkä rauhaa saanut. Alatornion kirkon viljamakasiinin puoleisen portin penkiltä hänet oli lopulta löydetty kuolleena. Hänet on haudattu lähelle sakastia, hauta on persoonallisesti luonnonkivistä muurattu.
Kalkki-Papista on säästynyt vain yksi vähän ennen kuolemaa Haaparannalla otettu kuva jossa hän istuu tuolilla partaisena ryysyissään, jaloissaan housut. Arvidin mukaan hän alkoi käyttää hameen sijasta housuja vasta viimeisinä vuosinaan tullessaan uskoon.
Pekan jo kuoltua kulki ympäri pitäjää Simpan Nissi, samanlainen kulkumies joka ei ollut mistään pois. Hänellä oli aina kulkiessa laukku täynnä kirjoja, taloissa poiketessaan hän yritti tehdä vaihtokauppaa kirja kirjaa vastaan, siihen aikaan ei ollut paljon kirjoja vaihdettavaksi. Lähes täysin sokea mies joka ilmeisesti sai kuitenki vielä tekstistä selvän. Kun hän luki, käänsi hän päätänsä vinoon vasemmalle ja tiirasi sitten oikealla silmäkulmalla. Vanhaan Oukan taloon hän oli kerännyt varsin suuren kaapillisen kirjoja jotka sitten paloivat kaikki. Arvid oli ollut tästä vielä vuosikymmeniä myöhemmin tosi suruissaan. Pertti Vuennon haastatellessa häntä asiasta oli hänestä tuntunut että koko Oukan suku pahoitteli enemmän kirjaston menetystä kuin kotinsa paloa.
Arvid tutki myös Pistokoski nimistä noitaa joka oli ajanut muun muassa reellä Alatornion kirkkoon puhutellakseen vanhinta kirkon lattian alle haudattua vainajaa. Pistokoski oli nostattanut ylös venäläissyntyisen vainajan jonka puhuessa oli vain home suusta pölissyt eikä hän ymmärtänyt sanoista mitään. Ruumis oli antanut äkkilähdön ja lennättänyt Pistokoskea kymmeniä metrejä.
Iisakki Pistokoski (s. 1841) oli Alatornion viimeinen noita ja maineeltaan kuuluisa. Iisakki oli ensin torpparina Liakassa, hän asui Löysän torpassa, mutta osti myöhemmin Yliraumolta Pistokoski nimisen uudistalon ja otti ajan tavan mukaan sen sukunimekseen. Ristimänimeltään hän oli Menlös. Pistokosken talo oli vanhan näköinen, mies keskikokoinen ja vankkarakenteinen. Oli ollut lapissa tietäjän opissa. ”Noita oli kysyny, että onko hän lujatahtoinen, ettei pelkää mithään. Ei sitä saanu pelätä mithään jos sille alalle antautu, pirukin oli otettava vasthaan pelkäämättä. Tietäjä oli pannu Pistokosken hakemaan lähtheestä vettä. Sieltä oli noussu miehen kokonen sammakko. Pistokoski oli vain ottanu ämpärin täythen vettä niinkö oli käsketty. Kyllä sie kelpaat, oli noita sanonu”. Oppia hän oli saanut myös paikalliselta Käpylän muorilta joka oli parantaja. Muistan näiden ruokkineen vielä oman mummoni tarinoita omassa lapsuudessani.
Oukan mielestä erilaiset maahiaistarinat oli tornionlaakson ominta perinnettä. Moni muistaa varmaan näkin, itse ainakin, se vaani lapsuudessa kaikkialla missä oli hukkumisvaara. Kaivoissa, joessa, kaikessa missä oli vähänkään enempi vettä. Vanhat partasuiset miehet tapailivat näitä maahisia jotkut jopa seurustelivat tai menivät naimisiin saakka.
Maahiaisia pidettiin rauhaa rakastavina ja ne vieroksuivat etelän levottomuutta ja muuttivat helposti pohjoisen rauhallisille seuduille. Vanha kansa kysy aina luvan maahiaisilta metsässä yöpymiseen. Talon ja navetanrakentamiseenki piti kysyä aina lupa ettei sitä tullut rakennetuksi maahiaisten asumuksen päälle. Jos talo tehtiin luvatta ja vieläpä maahiaisten päälle, tulivat maahiaiset vaatimaan siirtoa -siirät talosti pois siittä, sillä emmä met tykkää, että ryötät ihmiset tulevat asuhmaan meän katon pääle ja valottava kaikki paskavetesä meän puhthaisiin huohneisiin ja vieläpä maitoastihoihinki. Jos taloa ei siirretty, kohtasivat onnettomuudet talon asukkaita siiheksi kunnes talo viimein siirrettiin muualle.
Kansan suussa oli kulkenut tarina paratiisin ajoilta saakka, siitä kuinka maahiaiset olivat saaneet alkunsa. Aatami ja Eeva olivat siittäneet Jumalan tietämättä liudan lapsia sallittujen lisäksi. Käyskennellessään puutarhassa oli Jumala nähnyt lapset kuopassa ja mennyt Eevan luokse joka oli pesemässä lapsiaan, että tässäkö ovat kaikki lapsesi. Eeva oli vastannut valheellisesti myöntävästi ja tästä oli Jumala suuttunut niin että tuominnut kuopassa olleet lapset elämään ikuisesti maan alla. Näin syntyi syvällä maanemissä elävä maahiaiskansa.
Muistan omasta lapsuudestani myös uuden vuoden tinanvalamisen perinteen, kuinka perheen nuorimmainen sulatti hevosenkengän muotoisia tinoja hellalla kauhassa ja kaatoi kylmään vesiämpäriin. Murusiksi särkyny tina tiesi onnettomuutta, jos tuli jäkälää se tiesi rahaa. Oukan mukaan tinanvalanta on ikivanha tapa joka sekin kadonnut jo tyystin. Joulukuusikin on huomattavasti nuorempi, ne tuotiin Alatorniolaisiin pirtteihin vasta 1900 luvun vaihteessa.
Arviitti oli kuullut äidiltään kuinka hänen nuoruudessaan oli tapana katsoa vielä onnenpeiliä, kuinka hän oli nähnyt 18-vuotiaana vuonna 1888 tulevan miehensä saukonnahkalakki päässä ja uudet saappaat jalassa. Onnenpeiliä katsottiin pimeässä huoneessa jossa ei saanut olla muita. Isompi ja pienempi peili asetettiin mustan kirkkohuivin kattamalle pöydälle. Keskelle raamattu ja sen päälle vihkisormus. Kahden puolen pantiin kynttilät ja lasi viinaa, ja toinen vettä. Jos tulija otti viinapikarin, tiesi se, että oli ryyppymiehiä. Pellit piti olla kiinni, mutta ovi lukitsematta.
Samankaltaisia perinteitä oli muuallakin, Arviitti kertoi löytäneensä Wilkunan kertomuksesta samanlaisen kertomuksen sillä erotuksella että kirkkohuivin sijasta käytettiin kuolinliinaa ja raamatun sijasta virsikirjaa.
Itse muistan omasta lapsuudesta sen kuinka mummoni ennusti syntymättömien lapsien sukupuolta. Raskaana oleva nainen oli selinmakuulla ja sormus sidottiin roikkumaan pitkään hiukseen. Hiuksesta roikkuva sormus laitettiin raskaana olevan naisen mahan yläpuolelle. Sormus alkoi yleensä pyöriä vinhaan, se miten ja kumpaan suuntaan pyöri, kertoi syntyvän lapsen sukupuolen. En muista varmaksi, mutta luulen kyseessä olevan vähän samankaltaisen kyvyn kuin oksalla vesisuonia haettaessa, toisilla oksa taipuu, toisilla ei vaikka kuinka kulki ja yritti.
Joulu oli ennen vuoden taitekohta. Siihen liittyi paljon tapoja ja taikoja. Haltijat muistettiin niin saunassa, riihessä kuin navetassakin. Jouluaattona tuli olla nöyrä ja notkea. Saura ja sitkeä. Työt piti saada oorninkiin ajoissa. Siksi että kesätyötkin saataisiin syksyllä ajoissa tehdyksi. Joulusaunaan levitettiin oljet lauteille ja piti olla siivosti, ei saanut kirota eikä melskata. Kylvyn jälkeen heitti Ämmi viimeiset löylyt haltijalle. Eläimille oli annettava jouluna paremmat eväät ja lähtiessään emäntä toivotti hyvää joulua ja piirsi pirunristin eli viiskannan navetanoveen torjumaan pahoja henkiä. Arvitin mukaan myös työkaluja viisittin, sillä estettiin niiden varastamista vaikka jotkin on luulleet niissä olevia viiskantoja puumerkeiksi.
Arvid keräsi myös valtavan määrän esineistöä. Oukan mutkassa oli aikoinaan Arpelan osuuskaupan myymälä ja sen lopettaessa toimintansa hän perusti siihen yksityisen museon. Ihmettelin maitohuoneesta rojujen joukosta löytämää jyhkeää maasepän tekemää aitanlukkoa. Myöhemmin sain nähdä siitä kuvan ja lukea selvityksen kuinka se oli alkujaan nykyisessä asuinrakennuksessa. Kälviän Tuomaan vuonna 1878 veistämässä aitassa joka siirrettiin Oukan palon jälkeen muutama sata metriä naapuripalstalle. Se oli 6,5x10,5 ja 8 metriä korkea. Jyväpuoli oli 6x4 metriä ja siinä 4 metriä korkea jyvälaari, johon mahtu 35 000 litraa viljaa. Jauhopuoli oli erikseen. Toinen kerros oli vaatekerros ja kolmas arvopaperikerros. Sen ovessa oli aikoinaan tämä lukko ja sen oli tuonut T. W. Oukka Ilmajoen Könniltä, sitä pidettiin taikaesineenä.
Lehtimiehet olivat paikalla kun Arvid tutki Tornionlaakson museonhoitajan Olavi Avellan kanssa löytämäänsä pyykkilautakiveä. Se löytyi sata vuotta takaperin kuivatun Kantojärven silloisen rantaviivan kohdalta kun alueella tehtiin järven uudelleen vesittämistä varten maastomittauksia. Arvidia oli kiusannut pitkään myös Kantojärven muinaisen järvialueen ympärillä oleva kehämäinen kivivalli. Hän epäili ettei se voinut olla jääkauden muodostama koska oli ympyrän mallinen, toisaalta sitäkin ettei siihen aikaan niin suuria kivia saanut ihmisvoimin kasatuksi.
Museotoiminta kärsi 60-luvulla varojen puutteesta ja perustui yksityisten ihmisten kiinnostukseen ja keräämiin esineistöihin, vaikka suomen pohjoisin museo oli perustettu Tornioon jo 1914 sen toimintaa pyöritti kotiseutuyhdistys. Yhdistys esitti jo vuonna 1966 kaupungille museonhoitajan palkkaamista ja yhtenä puuhamiehenä toiminut Oukka aloitti suoran toiminnan lokakuun 23 päivänä ja lähti Kantojärveltä polkupyörämarssilla Helsinkiin. Hän sai tällä tempauksellaan hyvin huomiota ja lehtimiehet haastattelivat matkan varrella. Arvidin tarkoitusena oli kiinnittää valtiovallan huomio museoiden heikkoihin taloudellisiin asemiin. Hänen mukaansa museoissa olevat kulttuuriarvot tulisi pelastaa tuholta. Olisi suuri vahinko jos vanhat museoesineet tuhoutuisivat. Ennen kaikea maakuntamuseot tarvitsivat hänen mukaansa valtion tukea ja niihin pitäisi saada tallennettua kaikkein arvokkaimmat esineet pitäjänmuseoista. Maakunta ja kaupunginmuseoista puuttui vielä paljon arvokkaita esineitä joita tapasi yleisesti pitäjänmuseoissa. Nämä olivat kuitenkin usein säiden armoilla, toimivat yksityisten vapaaehtoisten ylläpitäminä ja kunnostamina kuten Alatornion kirkonmäellä yhä Pitäjänmuseona toimiva entinen lainajyvämakasiini.
Tomittaja tapasi hänet kymmenen päivää matkan alkamisesta Jyväskylään saavuttua. Arvid oli poikennut matkanvarrella useaan museoon ja jokaiseen vastaantulleeseen baariin jossa juonut kupposen kahvia. Viime päivien harmiksi oli koitunut vastatuuli ja vesisade, hän alkoi kaivata lepoa ja saunaa. Näin oli tuumannut 69-vuotias Alatorniolainen maanviljelija Arvid Oukka jolla oli matkassaan nippu pari sataa vuotta vanhoja aitanavaimia jotka hän aikoi panna roikkumaan housunpielukseen helsingissä liikkuessaan.
Helsinkiin päästyä hän istui lehtikuvassa eduskuntatalon portailla vieressään kansanedustaja Veikko Hanhirova jonka jälkeen hän osallistui television Tupla ja kuitti -tietokilpailuun erikoisalanaan suurten nälkävuosien tapahtumat.
Kotiseutuyhdistyksen työ tuotti tulossa ja museotoiminta kunnalistettiin seuraavalla vuosikymmenellä, perustettiin museolautakunta ja palkattiin päätoiminen museonhoitaja. Pian tämän jälkeen saatiin palkatuksi ensimmäinen amanuenssi, maakuntatutkija, arkistonhoitaja ja kanslisti sekä ylitettiin 10 000 kävijäennätys
Alatornion kunnanvaltuustoon hänet valittiin ensi kerran 1925 jossa hän toimi kuntaliitokseen saakka, samoin kihlakunnan oikeuden lautamiehenä josta hänelle myönnettiin Herastuomarin arvonimi. Historiatoimikunnassa hän toimi sen alusta saakka.
 |
| Arvid Oukka 50v. |
Arvid eli vähän kuten etunimikaimansa Järnefelt, hoiti asianajotointaan, teki kirjallista työtä, mutta oli varsinaiselta ammatiltaan maanviljelijä. Oukka peri maatilansa ja perinnetiedon keräämisen isältään Tuomas Vilho Oukalta (syntyjään Thomas Wilhem Hornela) joka kuoli 12.9.1934.
 |
| Tuomas Vilho Oukka, Maria os. Kantomaa |
Vilho Oukaksi kutsuttu isäntä oli alkujaan ottopoika joka tuli kymmenkesäisenä Oukkaan paimenpojaksi. Saara emäntä naitti Vilhon Könölästä kotoisin olevalle siskonsa tyttärelle Maria Josefina Kantomaalle (1869-1949). Isäntänä olleen Mikko Mikonpojan (s.1819) sanottiin olleen satavuotta aikaansa edellä kun hän pisti pojan Kurkijoen maamieskouluun. Harjoittelun hän suoritti Voijonmaan ja Vuolijoen kartanoissa. Hämeen kartanoista hän toi mukanaan Oukkaan rakennetun kolmikerroksisen kivinavetan mallin.
Saara vain ehti jo tuskastua nuoren parin lapsettomuuteen ja toimittaa heidät toiselle tilalle Ylitornion Mellajärveen. Ottaa toisen nuoren pariskunnan tilanjatkajaksi kunnes Maria Josefina tulikin yllättäen raskaaksi ja he palasivat takaisin Kantojärvelle. Alkuvaikeuksien saivat ainakin yhdeksän lasta joista yksi kuoli aivan lapsena. Niilo Arvid oli järjestyksessään sisarussarjan kuudes.
Jos ottopojan alku isännäksi ei ollut aivan helppo, ei se aivan yksinkertaista ollut Arvidillakaan. Entisestä suuruudesta ei ollut enää paljoakaan jäljellä, Oukan suurpalo 1914 oli tuhonnut melkein kaiken. Palaneen päärakennuksen tilalle oli siirretty aikaisempi jo huonokuntoinen v. 1850 väentupana toiminut entinen päärakennus. 1880 rakennettu komea kivinavetta oli sekin palanut kaikkia puurakenteitaan myöten, se oli korjattu huomattavasti vaatimattomampana käyttöönsä.
Vilho Oukan kuollessa, pula-ajasta huolimatta talossa oli kuitenkin vielä suomalaisen maatilakirjan mukaan 25 lehmää, sonni, 5 hevosta, 15 lammasta ja 20 kanaa.Entinen suurtila oli kuitenkin enää muisto vain, vähän suurpalon jälkeen käyty sisällissota ja vuonna 1918 laadittu torpparinvapautuslaki lohkoi tilasta 7 torppaa yhteensä yli 70 hehtaaria. Nämä olivat; Niskavaara, Katisko, Hurula, Lampela, Parkkinen, Mansikka ja Jussheikki. Pinta-alaa oli kuitenki yhä kaikkinensa 209 ha josta peltoa 33, luonnonniittyjä 26, metsämaata 120 ja joutomaata 30 ha. Vilho Oukan jälkeen tila oli vuosikymmenien ajan, periaatteessa koko seuraavan sukupolven - virallisesti jakamaton eli perikunnan yhteistä omaisuutta.
Käytännössä se oli kuitenkin jaettu. Varsinaiselle pääpaikalle oli jäänyt Arvidin sisko Ida-Maria Oukka joka oli mennyt naimisiin Hjelmer Toratin kanssa, lapsiakin oli jo pitkä liuta. Arvid oli mennyt naimisiin 1932 naapurikylästä kotoisin olleen Martta Hollan kanssa ja he asettuivat naapuripalstalle siirrettyyn, entisestä viljamakasiinista tehtyyn kaksikerroksiseen asuinrakennukseen. Tällä naapuripalstalla oli myös hirsinen karjarakennus jossa navetta ja talli.
Ei ole ihme että jakamaton tila jäi monen muun toimen lisäksi ajoittain huonolle hoidolle. Arvidin ajautuessa yhä enemmän myös poliittiseen toimintaan. Talon yläkerrassa toimi 1930-luvun lopulla hetken aikaa Kansan Pula -lehden toimitus jonka päätoimittajaksi Arvid Oukka palkattiin vuonna 1936. Suomen kommunistisen puolueen alulle panema ja ohjaama Muhoksen liikkeen tarkoituksena oli vaikuttaa talonpoikiin taloudellisesti vaikeana aikana.
Kyse oli niin sanotusta Vinhuutin pula-ajasta, kesän 1928 sääolosuhteet oli viljelijoille niin epäedulliset että se tunnettiin koko Oulun läänissä katovuotena. Valtio myönsi katolainoja siemenviljan ostoon. Syömäviljaan ei lainoja myönnetty. Lainojen takaukset oli omavelkaisija jotka aiheuttivat varattomille suuria vaikeuksia. Joistakin isännistä tuli entisiä isäntiä. Hätäaputoitä varten myönnettiin määrärahoja. Metsäteollisuuden jouduttua samanaikaisesti vaikeuksiin, palkat laskivat ja kantohinnat romahtivat joten siitäkään ei ollut apua. Maidon hinta putosi ja se vaikeutti etenki isompien tilojen taloutta.
Käytännössä tämä aika oli luppoaikaa, hätäaputöistä jotka oli jotain ojankaivamista tai tietyötä, sai rahan sijasta palkaksi jauhosäkin. Laatu vaihteli suuresti, se saattoi olla paakkuista tai täynnä ruumenia. Pula-ajan kielteisiä vaikutuksia viljelijäväestöön pyrittiin ehkäisemään organisoidulla Pulaliikken toiminnalla jonka pääpaikka sijaitsi Oulussa. Erillisiä pulakerhoja oli pohjoisemmassa kuten Alatorniolla jonka näkyvimpänä puuhamiehenä Arvid toimi.
Hän kirjoitti kirjasen ”Mitä talonpojan tulee tietää” tämä ja hänen muut kirjoitukset aiheuttivat lopulta Pula -lehdelle painokannejutun ja 1500 markan sakot niin Oukalle kuin vastaavalle toimittajalle Väinö Mustoselle. Oukka myös pidätettiin ja häntä syytettiin valtionpetoksesta. Hän selvisi kuitenkin syytteistä tuomiotta ja hänet valittiin vuoden 1936 eduskuntavaaleihin Pulamiesten vaaliliiton ehdokkaaksi Oulun läänin pohjoisesta vaalipiiristä. Äänet eivät kuitenkaan riittäneet läpimenoon. Pula-aika ohitettiin lopulta Arpelan seudulla vähäisin menetyksin ja loppuvuosikymmenen lämpimät vuodet korvasivat menetykset ja maataloudessa alkoi uusi nousu.
 |
| Martta ja Arvid, evästauko heinäpellolla |
Oukan maatalous jäi näinä aikoina pitkälti yksin Martan harteille. Tähän syttyi vielä toinen maailmansota, Arvid oli poissa kotitilalta seuraavat viisi vuotta. Arvid ehti osallistua elämänsä aikana kolmeen sotaan, vapaussodassa hän kuului Perä-Pohjolan pataljoonaan ja haavoittui Lempäälässä. Sotilasarvoltaan hän oli vääpeli.
Viime sotien jälkeen oltiin taas samassa tilanteessa kuin aikoinaan sata vuotta takaperin. Mikko Haapaniemi oli silloin isäntänä ja syntyisin Oukasta. Saara sano että kun hän Oukhaan tuli, oli kolme lehmää navetassa ja nekki katto ikkunasta ulos.
Oukka -alatorniolainen suurtila
Retkeläisillä oli tilaisuus tutustua yhteen pitäjän vanhimmista ja aikoinaan suurimmista maatiloista, Kantojärven Oukkaan. Kun lyhyt katsaus tilan elämään ja kehitykseen antaa kuvan menneen sukupolven työhön ja elämänympäristöön, julkaisemme tässä Arvid Oukan mainitulle kotiseuturetkikunnille antaman selostuksen.
V. 1850 tuli Oukan talon emännäksi Tervolan Isosta-Tossavasta nuori Saara. Hän osoittautui tavattoman tarmokkaaksi ja itsepintaiseksi emännäksi, ja aikalaiset pitivätkin häntä varsinaisena isäntänä. Kun Saara emäntä tuli taloon oli tilalla kivimaan peltoja n. 1,5 tynnyrinalaa ja kun hän 35 vuotta myöhemmin luopui emännyydestä oli tilalla peltoa kymmenkertainen määrä. Talo oli vaurastunut tuntuvasti, mutta vuonna 1887 isännäksi tulleen Tuomas Vilho Oukan aikana tila muuttui varsinaiseksi suurtilaksi. T.V. Oukka oli valistunut ja maatalouden kehitykseen lujasti luottava raivaaja. Hän pani alulle mm. suoviljelyksen, jonka ansiosta T.V. Oukan aikana talon pinta-ala nousi. Eräiden lisäostojen ansiosta nousi koko tilan pinta-ala 400 hehtaariin järviosuuksia lukuunottamatta jotka myöskin olivat useita kymmeniä hehtaareja.
Tilan viljelystapoja ja laatua kehitettiin myöskin jatkuvasti. Apulannat otettiin käyttöön vuosisadan vaihteessa ja myös heinänsiementä alettiin viljellä. Karjataloutta kehitettiin myöskin v. 1865 tilalla oli 15 lypsävää lehmää ja lisäksi nuorta karjaa ja 2 hevosta. V. 1885 oli tilalla 30 lehmää ja 3 hevosta, ja v. 1897 oli lehmäluku 67 ja hevosia 6. Hevosten lukua lisättiin sitä mukaan kun viljelykset laajenivat ja pidettiin vakiomääränä 10 hevosta. Viime vuosisadan loppupuolella ja tämän vuosisadan alussa pidettiin tilalla myöskin huomattava määrä lampaita ja sikoja sekä jonkin verran myöskin kanoja.
Kartano oli tilalla ns. umpikartano, johon kuului päärakennus koristeellisine kaksine kuisteineen, kööki, pirtti, sali, pitkä kamari ja päätupa joiden yhteinen lattiapinta-ala oli n. 200 neliötä. Lisäksi rakennuksessa oli vinttikamari ja päätuvan alla suuri maitohuone jonka lattia ja seinät olivat lakakivistä. Päärakennus tuhoutui 2.8.1914 tulipalossa joka todettiin pyromaanin tuhopoltoksi. Rakennuksen mukana paloi laaja, monia harvinaisuuksia sisältänyt kirjasto sekä arkisto ja sanomalehtikokoelma. Edelleen oli kartanossa kolmikerroksinen kivinavetta jonka pituus oli 30 metriä ja leveys 16 metriä ja korkeus tasakertaan 7 metriä. Navetan yhteydessä pihapuolella oli kota 7x7 metriä jossa oli myös puupumpulla varustettu kaivo. Kivirakenteessa oli käytetty n. 1000 jm hakattua kiveä joka kooltaan oli 40x40 senttiä ja pituudet metristä kahteen metriin. Navetta oli rakennettu 1880.
Vanha asuinrakennus jota käytettiin palvelusväen asuntona oli rakennettu v. 1750, tässä rakennuksessa sijaitsi myös paakarstupa. Tämä rakennus palvelee edelleenki asuntona siirrettynä entisen päärakennuksen paikalle.
Ulkohuonerakennus
käsitti meijerihuoneen, kamarin, puodin, puu ja
kalustovajan ja tallin. Sen pituus oli 30 metriä ja leveys 7 metriä.
Erikoisen maininnan ansaitsee tilan holvikattoinen, kalkkilaastilla
sisältä rapattu kellari joka alunperin tilan vanhan päärakennuksen
alle rakennettuna on ollut ns. pirtinaluskellarina. V. 1866 on
myöskin kellari tehty pihanpuolelta sisäänkäytäväksi. Nykyiseen
asuunsa laajennettu kellari on lattiapinta-alalta 28 neliötä.
Makasiini joka sijaitsi n. 100 metriä pihasta ulompana oli kooltaan 6,5m x 10m, käsittäen kaksi osaa, joista toisessa osassa sijaitsivat talon jyvälaarit joihin mahtui 360 hehtoa jyviä eli 36 000 litraa. Rakennus oli kuuluisan Kälviän Tuomaan suunnittelema ja v. 1878 rakentama. Lisäksi oli tilalla 1750-luvulla rakennettu kaksikerroksinen aitta.
Karjan lisääntyessä oli työmenetelmiä myös kehiteltävä. T.V. Oukka seurasikin tarkoin kehitystä tälläkin alalla. Jo varsin varhain hankittiin tilalle niittokone, 2-hevosen aura, hienonnuskoneet (lautas- ja jousiäes) haravakone ja hevoskiertoinen puimakone. Myöskin herätti aikanaan suurta huomiota Oukan hankkima polkupyörä, jolla hän ajeli kylällä. Moottorikäyttöinen puimakone hankittiin tilalle v. 1927.
Karjatuotteiden jalostus ja myynti alkoi tuottaa vaikeuksia tuotannon lisääntyessä. Niimpä Oukka päättikin 1896 laittaa meijerin jonka koneiston hän hankki Ruotisista. Saatuaan meijerin valmiiksi hän osti maitoa kylän toisistakin taloista jotka sitten valmistettiin meijerissä voiksi jonka Oukka markkinoi jopa Englantiin saakka.
Karjanjalostuksen alalla Oukan tila oli myöskin uranuurtaja. Rotusonneja hankittiin etelä-Suomesta ja Ruotsista ja pian alkoi tulokset näkyä tälläkin alalla. Lehmälle oli huomattava arvonlisäys jos se oli Oukan lähtöä. Monet vaiheet on Oukan tilakin läpikäynyt. Se on seurannut yleistä kehitystä maataloudessa, joka on johtanut suurten tilojen jakoihin ja yhä useampien pienempien tilojen muodostumiseen.
Uusien aatteiden ajaja
Vaikka T.V. Oukka, kansanomaisesti Vilho Oukaksi kutsuttu olikin edistyksellinen maatalousmies, hän omasi mitä ilmeisen suuren harrastuneisuuden kotimaiseen maatiaisrotuun. Sitä puoltaa myös miehen vahva kotiseutuaate. Suomalainen maatilakirja mainitsee tilanteen hänen kuolinvuodeltaan 1933 ja 25 lehmän karjan mainitaan olleen kokonaisuudessaan PSK-rotua eli pohjoissuomenkarjaa. Tätä tukee myös tyttären Ida-Maria Oukan muistelut.
Traktori on tullu Oukhaan vasta 1927, mutta sitä ennen härillä kynnethiin. Se oli kaksi härkää parina. Mie olen itekki ollu sitä ajamassa, mutta vissin se katto minut ylön, ko se pani maata keskelle peltoa. Hääyit tulla kyöräähmään sen ylös, mutta mie vain ajoin haasiihoon sen kuorman. Totta kai se niin oli, että hevoset vappautethiin muihin töihin. Mie olen karungista kuullu siitä Uuentalon Eemeliltä, se on yheksänkymmenen vuen vanha, että hän muistaa, ko pikkupoikana piethiin maatalousnäyttely Karungissa, niin isä tuli kahen härän kansa ja anto näytheen kynnöstä. Se näyttely on ollu aivan 1900-luvun alkuvuosina. Niillä oli kauhean paksu ies siellä alla ja siitä luokat molemmille. Valkeita härkiä. Meillä on ollu aivan valkea karja. Net sanoit, että ko Oukassa kyöräsit lehmiä, niin Tieksonahossa olit ensimmäiset menossa ja aivan valkosia. Minun aikana on ollu Jämtlännin rotu ja Tamperheen rotu, valkonen mutta mustat korvat.
Karja on tuskin ollut puhtaasti Jämtläntilaista perua vaan aivan kotimaista pohjoissuomenkarjaa eli lapinlehmää, vaikka ruotsista oltasiinkin jokin siitossonni tuotu. Pohjoisruotsissa kuten myös norjassa oli oma valkoinen lehmäkantansa, tunturirotu, mutta sonnin ostosta Tampereelta on kirjoittanut Annikki Kariniemi alempana. Tampereelta tuotu sonni on ollut mitä ilmeisemmin itäsuomenkarjaa ja osto tapahtunut jonkin esim vuoden 1922 Suomen XII yleisen maatalousnäyttelyn yhteydestä. Se oli vuosisadan alkupuolen suurin ja kuuluisin näyttely. Siitä painettiin hieno näyttelykirjakin, eläinluetteloineen, monine karja ja lehmäkuvineen. Näyttely mainitaan useissa eri lähteissä ja voi hyvin kuvitella sinne matkustetun Alatorniolta saakka. Sen sijaa en löydä mainintaa aikaisemmista näyttelyistä Tampereelle. Kuopiossa järjestettiin aivan ensimmäinen 1898 joka oli itäsuomenkarjanjalostusyhdistyksen perustamisvuosi. Näyttelyt olivat vahvasti painottuneet ennen 1920 -lukua itäsuomeen; Kuopio, Mikkeli, Lahti ja Kouvola.
Viipurin näyttelystä 1923 Vilho Oukka toi mukanaan ryskin. Siltä reissulta on kansansuussa säilynyt vähän samankaltainen tarina mitä Kariniemi kertoo sonnin ostosta. Oukka oli menny tuohikontti selässä kyselemään ryskiä, niin myyjä oli sanonu, että kyllä se on saatavissa, mutta se on niin ja niin kallis. Oukka oli kaivanut rahat tuohikontista. Myyjä oli vahvasti ylenkatsonut ostajaehdokkaan.
Viipuri oli vahvaa itäsuomenkarjan jalostusaluetta, eikä ole mahdottomuus että sonni olisi lähtenyt matkaan siltäkin reissulta, niin monet näyttelyreissut ja matkakuvaukset ovat menneet helposti sekaisin keskenään. Vaikka oli Tampereellakin siihen aikaan kuuluja itäsuomenkarjoja esimerkiksi Messukylässä muun muassa Mallitalo. Sonnin vaikutus päätyi hyvin todennäköisesti myös naapurikyliin ja Liakan laitumilla kirja mainitsee kylän karjaroduksi vuonna 1927 itäsuomalaisen karjan. Itäsuomenkarjanjalostus yhdistys myönsi myös 1450 mk vuosittaisen tuen Alavojakkalan sonniyhdistykselle. Yhdistän tämän sonnin ja jalostussuunnan eittämättä Oukkaan.
Sonnin vaikutus ei lie ollut kuitenkaan lopullinen, koska Oukan karjan roduksi mainitaan vuosikymmen myöhemmin PSK ja sen sanottiin olleen vielä väriltään valkoinen.
Karjalan evakuointi pirstoi jalostusalueet ja erillisenä jalostaminen loppui, kolme rotua yhdistettiin samaksi, suomenkarjaksi. Oukassa käytettiin vielä kantakirjattuja PSK-sonneja joita oli Kantojärven sonnisosuuskunnan käytössä 1950-luvun loppuun saakka. Lehmiä vietiin kylällä olleen Isak Alaperän navettaan jonne osuuskuntasonni oli sijoitettuna. Löysin Oukan jäämistöstä, kaikki tarkkailukirjat aina vuoteen 1960 saakka, taloon tullut nuori karjantarkkailijatyttö Liisa Huttunen (myöhemmin Oukka) oli kirjannut tarkkaan kaikki silloisen karjan tuotostiedot. Lehmiä oli enimmillään vuosikymmenen vaihteessa ennen uuden navetan rakentamista 10 lypsävää, keskimääräinen vuosituotanto 2 699 kg, rasvaa 109 kg ja 4 %.
Viimeisin Alaperässä ollut PSK-sonni lienee Sepeli PSK 8659 astutustodistuksia löytyy sille vuoden 1959 loppuun saakka, hyvää kantakirjasonnia ei ole teurastettu ennen aikojaan. Astutusmaksu on ollut 600mk ja jokaisesta astutuksesta on kirjoitettu astutustodistus, niitä löytyy mm. lehmille Asta, Heluna, Tulva, Kullankoski, Kaiho, Anti, Jortaani, Ruusu, Tähti ja Mansikka. Sepeliä edeltänyt osuuskuntasonni oli Tähtipoika PSK 6367. Näiden lisäksi sukutiedoissa näkyy käytetyn sekä omia että lähitalojen sonneja.
T.V. Oukka oli aikoinaan merkittävimpiä miehiä Alatorniolla. Kunnan esimiehenä hän toimi kahdeksan työntäyteistä vuotta ja kyläläisille hän oli uskottu kirjoitustöiden tekijä. Sunnuntaisin Oukka piti koulua kotonaan ja hänen ansiostaan kylänmiehet osasivat lukea ja kirjoittaa jo ennen Arpelan kansakoulun perustamista.
Osuustoiminta-aatteeseen Oukka oli tutustunut Etelä-Suomessa ja hän alkoi soveltaa sitä myös kotikylässään. Osuuskassa perustettiin v. 1907 Oukan pirtissä ja siellä kassa toimikin pitkään. Rakennuksen palossa tuhoutui myös osuuskassan arkisto eikä alkuvuosien toiminnoista ole jäänyt paljoakaan kirjoitettua tekstiä. Kansakoulu perustettiin Arpelaan v. 1895 – Arvid Oukalla on vielä tallessa koulun ensimmäinen pöytäkirja jonka on allekirjoittanut 6.11.1895 kokouksen puheenjohtaja T.W. Oukka
Oukka kuoli v. 1934 ja talossa pidettiin isot hautajaisseurat. Hän oli yleisesti pidetty mies. -Ei isälä ollu vihamiehiä, torpparikki oli niin tyytyväisiä, ko sait laittaa mökin ja pottumaata. Niilähän oli lehmiäki. Pellot oli aijattu, mettisä kulkivat lehmät. Äiti sano että höynälänmaasta asti joutu hakehmaan. Muisteli tytär Ida.
Presidentti Relander tervehti jo ikämieheksi ehtinyttä Oukkaa Tornion vierailullaan. Hänen isänsä Evald Kristian Relander oli samaisen Kurkijoen maamiesopiston johtaja jonne Oukka lähetettiin poikasena oppia saamaan, puhuttiin että hän olisi toiminut opiskeluaikanaan myös tämän, tulevan presidentin lapsenlikkana.
Monet hänestä säilyneet erikoiset tarinat kuvaavat hänet erikoislaatuiseksi mieheksi. - Pitkään hän astui, vaikka oli pieni mies, kertoo Arvid Oukka isästään. Monien kunnallisten tehtäviensä vuoksi hän joutui yhtä mittaa kulkemaan hankalan matkan Kivirannalle ja takaisin. Niimpä hän vuonna 1898, Arvid pojan syntymän kunniaksi osti polkupyörän – salaa talon muulta väeltä. Navetan vintillä hän talven harjoitteli sillä ajamaan eikä kukaan tiennyt asiasta mitään. Suuri oli kylänmiesten ja talonväen ällistys, kun isäntä Oukka keväällä kaarsi komeasti pihamaalla ja lähti polkemaan Kivirantaa kohti korkean härvelin selässä. Paholaisen luuli kylän naisväki nähneensä ohitseen pyyhältävän.
T.V. Oukassa lienee ollut samaa yritteliäisyyttä ja omalaatuista peräänantamattomuuttaja virkeyttä kun tädissään Oukan Saarassa joka asui talossa syytinkiläisenä kuolemaansa saakka. Hän kuoli v. 1916 hieman suuren tulipalon jälkeen 86-vuotiaana. Voimiensa päivinä hän oli tiukka ja ahkera emäntä jonka hallussa talon ohjakset olivat. Kerrotaan hänen yhden päivän aikana sirpillä leikanneen ja kuhiloineen puolen hehtaarin elopellon aivan yksin. Mutta hänen työpäivänsä alkoikin varhain, kun kello rapsahti kaksi. Pikkupiialla oli pellolla ainoana tehtävänään pilvien seuraaminen: eihän Saaralla ja muilla heinämiehillä ollut aikaa silmiään työstä nostaa. Toimelias oli hän itse, mutta ei passannut palkollistenkaan laiskotella: siitä kertoo piialle osoitettu hokema, jonka Arvid Oukka vielä hyvin muistaa; Hosase, husase, pesase, lypsäse, leipase, kirnase, tiskase, että pääset koko päiväksi väen kanssa niitylle.
Saara teetätti palkollisilla melkein kilometrin kiviaitaa. Jos ruoka ei ollut valmista palkollisten tultua töistä saattoi hän määrätä että tehkääpä levätessänne kiviaitaa. Saara jätti myös omat mutkansa tiehen jonka rakentamiseen valtio myönsi varat 1848.
Alaperän talossa lansmeeteri tiesuunnitelmaa taakottamassa ollu ja se oli ämmi, se Oukan Saara kuullu, että meinathaan viiä tie siitä vanhaa kirkkotietä myen ja talo ois jääny toista kilometriä syrhjään, Alaperästä suohraan Arpelhaan lähteä viehmään. Se oli sanonu ämmi Mikole, että kuulesta sie Mikko, net meinaavat viä tuolta Alaperästä suohraan tien Arpelhaan ja jättävät meät tänne. Lähe sie sinne lansmeeterin tykö, mie annan sulle kaks kannua parasta viinaa. Kuttu se nurkan taka, se on kuulema viihnaan menevä, anna hyät ryypöt ja anna koko kannut sille ja sano sille, etteihän se mitenkhään sovi että iso talo jääpi tiettömäksi. Se Mikko oli vaimoin vallan alla, se on perkelheen vallan alla. Niin Mikolla oli ollu semmonen kaprokki päällä, se oli pistäny kannut povheen ja lähteny kelkuttelheen. No Saara oli oottanu harthaana, että minkälaisen sanoman kanssa se Mikko tullee ja oli jo kaukaa huutanu, että kuinkas kävi että mistäs se tie nyt tullee. Niin Mikko sanonu että juuri tästä koin vierestä. Niin Saara kauhtunu, että se ei nyt sovi mihinkhään, että tie tuosta, että ymmärräthän sie, että jos tie tuosta tullee, niin jokhainen siuttikulkija käypi meilä kirnupiimän juonnissa. Annapa ko mie otan kannun ja lähen ite. Ja ämmi oli lähteny ja toista sataa metriä oli tie taas siirtyny ja se on sitten kulkenu kolmen kannun mukkana tämä.
Oukan Liisa ja Hollan karjamajoilla
Olympiatuli kuljetettiin maitse Olympiasta Ateenaan. Sitä vietiin juosten, pyöräillen, ratsain, soutaen ja meloen. Se tuli lautalla Ruotsin Malmöhon ja siitä 700 viestinviejän voimin Haaparantaan. Siihen yhdistettiin Tornion urheilukentällä 6 heinäkuuta 1952 Pallastunturilla sytytetty ”keskiyön auringon tuli”. Matka jatkui Torniosta suomen halki Helsinkiin.
Matka Pallastunturilta kulki Rovaniemeltä Arpelan ja Kantojärven kautta Tornioon. Arpelasta hyppäsi pyöränselkään Simosta kotoisin oleva nuori tarkkailukarjakkotyttö Liisa Huttunen. Kantojärveen Oukan kohdalle tullessa matkaan liittyi myös talon ainoa Taisto niminen koulupoika. Liisa tiesi tämän pojan ja sai kimmokkeen polkea perässä Tornioon saakka.
Elettiin sotien jälkeistä aikaa, kaikesta oli puutetta ja työvoimapula vaivasi maataloutta. Isäntä Arvid Oukka oli ollut viisi vuotta sodassa. Entinen suurtila oli pahasti rappiolla, sen 30 metriä pitkä vuonna 1880 rakennettu kivinavetta oli aikansa suurimpia ja edistyksellisiä. Se oli kolmessa kerroksessa, lantakellari alhaalla, karja keskellä ja heinät ylisillä. Se oli saanut osansa jo Oukan suurpalossa, mutta nyt jo niin lahovikainen että Liisan muistelun mukaan viimeiset lehmät olivat menneet läpi permannosta. Karjantarkkailukirjan mukaan naapurin Helmerilla ja Idalla oli vielä 1960 -luvulle tultaessa vanhassa navetassa kuusi lehmää ja nuorta karjaa, mutta Paakkolantietä kunnostaessa ja tielinjaa suoristaessa oli sen pääty jäänyt tielinjan alle ja kivet ajettu Liakanjoen siltapenkereeseen. Pihan toiselle puolelle rakennettiin pieni ja vaatimaton hirsirunkoinen navetta jossa Ida mummo piti vielä paria kolmea lehmää ja kanoja.
Kuvassa vanha huomattavasti vaatimattomampaan asuun tulipajon jäljiltä korjattu kivinavetta ja vanhan päärakennuksen paikalle siirretty vanha asuinrakennus
Samoihin aikoihin saatiin tehtyä virallinen jako neljään osaan. Vuosikymmenet oli tultu yksissä tuumiin toimeen ja tultiin yhä vielä jaon jälkeenki, vanhan navetan raunioon tehtiin yhteinen perunakellari ja vanhaa savusaunaa käytti kumpikin talous. Toratissa oli myös traktori ja hevonen jota Taisto sai lainaksi, silti Liisa muisteli kuinka peltoja kuokittiin käsipeleissä ja auraa vedettiin ihmisvoimin, -Taisto veti ja minä roikuin sarvissa.
Miniän osa ei ollut helppo. Taisto oli vasta koulupoika ja asui viikot Torniossa, käydessään lukiota. Martta ja Arvid asuivat samaa taloa, sen yläkertaa. Naiset hoitivat karjan ja yhteistaloutta, kyseessä oli mitä ilmeisemmin perinteinen anoppi-miniä-suhde, ainakin Aino-Liisa Oukka muisteli lapsuuttaan kuinka mummo osasi olla ilkeä äidille, mutta heille lapsille aina hyvin ystävällinen ja muisti tuoda matkoiltaan tuliaisia. Martta ei ollut aivan peräpohjolaisen maatilan emännän arkkityyppi, ei ainakaan enää vanhoilla päivillään. Enemmän boheemi, kulki hienoissa vaatteissa ja suurissa hatuissa.
 |
| Martta |
Oukka oli sotien jälkeen pientila joka tuskin olisi säilynyt enää elinkelpoisena ilman Martta emännän Aapajoen Hollasta perimiä kotitilansa maita. Maatalouden tehostuminen toi nyt ulkomaiset karjarodut, keinosiemennyskäytön yleistyessä karjoja alettiin siementää yksinomaa Ayrshirellä tai mustavalkoisella friisiläisellä. Kotimaiset rodut katosivat ja v. 1976 Oukassa mainitaan olleen enää neljä lehmää jotka lasketaan suomenkarjaan kuuluvaksi. Siihen riitti että oli sarveton eli nupopää. Vuoden 1981 navettakirjassa oli kaikki lehmät jo sarvipäisiä ja Ayrshire-rotuisia, kaikkinensa 16 lehmää ja 4 hiehoa.
Liisa ja Taisto ostivat vanhoja jakojen kautta menetettyjä maita takaisin, niitä oli vuonna 1976 Aapajoessa ja Kantojärvessä yhteensä kahdeksassa palstassa, peltomaata yhteensä 20,5 ja metsämaata 44,25 ha. Vuokrapeltoja 10 ha. Näin pieneksi oli Oukan suurtila pirstoutunut, ostoista huolimatta ja puolet tästäkin alasta oli Hollan perintömaita.
Aapajoen Hollaan on maantietä pitkin viisitoista kilometriä, sen taittoivat lehmät joka kesä aina niiden luopumiseen saakka. Siellä oltiin aina toista kuukautta joka kesä, lehmät kytkettiin lypsynajaksi traktorin peräkärryyn ja traktori pyöritti lypsykoneen tyhjiöpumppua.
Holla oli kuten entisajan karjamajat. Entisen maatilan päärakennuksen paikalle rakennettu kesämökki tai ehkä oikeammin omakotitalo. Siellä asuttiin koko perheen voimin rehunteosta alkaen, karja laidunsi alkukesän Oukassa jolloin Hollasta korjattiin ensimmäinen rehusato jonka jälkeen karja paimennettiin maantietä myöten loppukesän äpäriköille. Lehmille oli aidattu koko peltopinta-ala ja lisäksi oli tapana kylvää pari hehtaaria rapsia odelmikkojen lisäksi syödä.
Karjamajajärjestelmä oli jo 70-luvulle tullessa vahvasti historiaan jäänyttä joten sitä pidettiin erikoisena ja kylälle on jäänyt paljon muistoja ja tarinoita Oukan lehmistä jotka kulkivat tietä pitkin välin omineenkin, lähtivät joskus syksyn viiletessä ennen aikojaan kotiin. Taisto isännästäkin on jäänyt muutamia tarinoita, kuinka hänen heinäkuormanhakumatkat Hollasta saattoivat venähtää ja Liisa sai soitella perään, tavoitellessaan häntä matkan varren taloista. Jonkinlaista juttumiehen taipumusta taisi suvun tapaan Taistostakin löytyä.
Karjassa oli mukana aina vanhempia lehmiä jotka osasivat reitin tarkkaan ja osasivat arvata lähdön lähestymisen jo pienistä merkeistä. Aino-Liisa muistaa tunteneen lapsena tästä kaikesta häpeääkin, oli kuin mustalaisleiri, isän edeltä ajaman traktorinlavalta saattoi roikkua patjaa tai muuta arkisessa elämässä tarvittavaa, lehmät kulkivat traktorin perässä jonossa ja Liisa äiti viimeisenä pajunvitsa kädessä.
Kyllikki Oukka opiskeli Tervolan Louella ja löysin talon jäämistöstä hänen harjoittelukirjansa joka on päivätty syksyllä 1976. Kyllikin oli tarkoitus jatkaa tilan pitoa vanhempiensa jälkeen mutta hän joutui isänsä kanssa autokolariin ja Kyllikki menetti työkykynsä, saaden kolarin seurauksena muun muassa epilepsian.
Liisa hoiti taloutta Niskavuorelaisella sisulla. Taisto oli taas vähän kuten Akusti, Liisan omien sanojen mukaan hyvä mies kun uskoi aina sen mitä hän sanoi tai määräsi. Taistolla ei ollut maahenkeä ja ilman Liisaa, Oukka ei olisi noussut uuteen kukoistukseen. Karjakkokoulun käyneenä hänellä oli uuden aikainen ote asioihin, joskus oli luettava kirjasta että osasi käskeä isäntää mitä peltoihin pistää. Liisan sanottiin olleen jopa sairaalloisuuteen saakka saita emäntä. Sillä hän teki Oukasta jälleen kannattavan karjatilan vaikka totesi jo kaupunkiin muuttaneena vanhuksena, muistellessaan, useampaan otteeseen, haukanneensa liian ison palan.
Traktori oli sentään uusi vm- 74 Ford 4000 ja tarkkailuvuoden 1975 keskituotos oli maitoa 4443 kg, voirasvaa 192 kg, rasvaprosentti 4,3 ja karjan keskimääräinen lehmäluku 14,2. Paras lehmä oli nimeltään Heluna, sen vuosituotos 5 106 kg maitoa. Isänä Anttilan Reimari AAA-31292.
Kyllikin harjoittelukirjassa on hyviä kuvaksia sen aikaisesta karjataloudesta. Harjoittelukesänä kuivanheinänteko aloitettiin heinäkuun kolmastoista, se kaadettiin ja sitä pöyhittiin, se saatiin korjattua hyvien kelien ansiosta suoraan karhoilta heinähännällä latoon ja navetanylisille jonne se vedettiin traktorivinssillä. Huonompina kesinä heinä täytyi seivästää. Seipäiden purkamisessa käytettiin itsekeksittyä apulaitetta, järeään riukuun oli kiinnitetty vanha hevosenkenkä, tällä sai yksi ihminen kaadettua seipäät jotka kasattiin heinähäntään ja ajaettiin traktorilla latoon vinssattavaksi. Näillä keinoin riitti hyvin neljä heinämiestä tekemään kaiken tarvittavan työn. Lisäksi tehtiin säilörehua sekä torniin että sen pienuudesta johtuen myös aumaan.
Elokuun puolessa välissä aloitettiin rehunteko. Siitä selvittiin kolmeen pekkaan. Yhtä tarvittiin torniin levittämään siltanosturin syöttämään rehua. Viikon aikana Kyllikki ehti tehdä tielaitokselle myös parituhatta tietikkaa, ne sidottiin aina 25 kappaleen nippuihin ja korjattiin metsänharvennusjätteistä. Vesuri apuna karsittiin parimetrisiä risuja joiden päihin jätettiin oksatupsu, niistä maksettiin tekijälle 20 penniä kappaleelta.
Aamulla mentiin seitsemään mennessä navettaan. Tehtiin tulet padan alle, lehmille jaettiin heinät, juotettiin vasikat ja puhdistettiin aluset. Alfa-Lavalin lypsykone vm-64, hurahti käyntiin. Kyllikki kuvailee; ensimmäisenä pyyhitään lehmän utareet rauhallisesti ja huolellisesti, lehmää herutellaan jonka jälkeen otetaan tarkistussuihke. Seuraavaksi kiinnitetään kone. Kolmen sankon lypsykone jolloin voitiin lypsää kahta lehmää yhtä aikaa, kolmatta sankoa käytettiin vaihtosankona. Maito kaadettiin siivilän kautta tonkkiin jotka säilytettiin maitohuoneen takana olevassa altaassa. Loppulypsyä ei saanut unohtaa jolloin utaretta hierottiin huolellisesti jonka jälkeen kone irroitettiin varoen.
Lypsyn jälkeen jaettiin väkirehut ja kivennäiset, viimeisenä säilörehu. Lannat luotiin lapiolla luoreista kottikärryihin ja työnnettiin käytäviä pitkin lantalaan. Lehmien syötyä sillä välin, levitettiin olkia kuivikkeeksi ja suljettiin puiset kongit. Moni maatalousneuvoja ehti tehdä navettaan rationalisointisuunnitelmiaan, saman aikaisesti kun ihmettelivät tilan tekemää puhdasta voittoa. Liisa taipui vasta viimeisinä vuosina putkilypsykoneeseen ja maitotankkiin heikkenevän terveydensä myötä, mutta hydraulista lannanpoistoa ei toteutettu. Taisto sai hoitaa lantakoneen virkaa lehmänpidon lopettamiseen, kesään 1988 saakka.
Lehmät laidunsivat vielä näihin aikoihin tarkkaan kaikki viimeiset äpärikotkin. Vanhojen tarkkailukirjojen mukaan laitumelle lasku suoritettiin kesäkuun ensimmäinen ja se jatkui poikkeuksetta aivan syyskuun viimeisiin päiviin, joskus lokakuulle. Tilan laidunlohkot olivat monessa osassa ja etäällä toisistaan jonka takia lypsyn yhteydessä annettiin lisärehua.
Oukassa harjoitettiin myös puutarhaviljelystä, sen koko oli parhaillaan parikymmentä aaria mutta aina vähintään omiksi tarpeiksi. Peruna laitettiin erikseen Kantojärven maamiesseuran kaksipaikkaisella koneella, se myös nostettiin konevoimin. Sopimusviljelyä tehtiin 4H- kerhon kanssa tai sato toimitettiin suoraan Kantojärven koulun käyttöön ja palkan maksoi Tornion kaupunki. Viljeltiin porkkanaa, erilaisia salaatteja, persiljaa, tilliä, naurista, punajuurta ja herneitä. Hyväkuntoinen hiekkamultamaa äestettiin hyvin ennen kylvöjä, kerran kuukaudessa kitkettiin, harvennettiin ja harattiin rivivälit
Marjapensaita oli kuusitoista joista yksitoista mustaa, kaksi punaista ja yksi valkoisia marjoja tuottavaa pensasta. Lisäksi oli vaaraimia eli puutarhavadelmia. Marjoista valmistettiin hilloja ja sylttyä porkkanan kanssa, lisäksi tietenkin mehuja.
Navetan aurinkoisella eteläpäädyllä kasvatettiin lasi-ikkunoiden alla tomaatteja ja kurpitsoita. Oukan tila oli noussut sotien jälkeiseen uuteen loistoonsa.
Annikki Kariniemen kirjoittama juttu 80-vuotta täyttäneestä Arvidista Pohjolan Sanomissa.
Maanviljelijä Oukan perheeseen Alatornion kunnan Arpelan kylän Kantojärvelle syntyi syystalvella a.d. 1898 poikalapsi joka sai nimekseen Arvid.
Oukan tila Kantojärvellä oli sen aikaisen Alatornion pitäjän isoimpia. Parhaana aikana navetassa saattoi olla nelisenkymmentä päätä. Sen lisäksi erikseen hevoset ja lampaat. Eikä perhekkään ollut pieni, oli seitsemän lasta, viisi poikaa ja kaksi tytärtä ynnä tietenki runsas palvelusväki. Mainittakoon että isäntä itse oli tuon ajan niitä valistuneita maanviljelijöitä, vaikka ei hän vaatteilla koreillutkaan. Siitä esimerkki: hän lähti Tampereelta hakemaan kuuluisaa siitossonnia Tampereen maanviljelysnäyttelyn aikana tämän vuosisadan alkupuolella. Vaatetuksena oli kotikutoinen harmaja sarka ynnä ”ruojussaappaat” jalassa, joten kun hän kyseli sonnin hintaa, ei häntä otettu todesta, ennen kuin joku tutun tuttu kuiskutteli sonnin omistajan korvaan, mistä oikein oli kyse. Ja irtosipa sonni. Hyvä sonni se olikin, tuli mahtavia jälkeläisiä. Muistelee Arvid joka oli tuolloin vielä pikkupoika. -Neljä miestä sen liikutteluun tarvittiin, kun se lehmän tykö vietiin, oli se semmonen poika.
Arvid osoittautui heti alusta saakka tässä perheessä nokkela älyiseksi kaveriksi, ja niimpä isä sijoitti hänet kansakouluun. Matka ei ollut lyhyt Kantojärveltä pitäjän keskustaan, mutta ilmeisen hyvällä onnella poika koulunsa kävi. Saattoi hiihtääkkin tuon matkan, ja kauniina ilmana sulan maan aikana, syksyin keväin, kävellä rukattaa kun oli ikävä emoa. Mutta kyllä häntä hevosellakin kuljetettiin, sehän on selvä, sillä ei siihen aikaan lahjakkaita oppilaita joka oksalla istunut. Johan se oli Arvid vanhempiensa ylpeys, jokainen toki sen ymmärtää. Aina toi hyvät todistukset.
Alussa todistukset olivat lukuseteleitä, mutta todistuksiksi ne ajan oloon muuttuivat, ja vähitellen opintokirjoiksi. Sillä kansakoulun jälkeen tuli kansanopisto Alatorniolla ja 20-luvulla työväen akatemia ja Yhteiskunnallinen korkeakoulu.
Arvid-pojalla oli nimittäin erinomainen lukupää ja jo varhasessa vaiheessa heräsi kiinnostus kansanperinteeseen. Kun omassa kodissa oli jo tuolloin laaja kirjasto, niin antoi se arvaamattoman paljon nuorukaiselle virikkeitä. Uteliaisuus, joka on yksi tiedonjanon tärkeimmistä kimmokkeista kasvoi lukemisen myötä. Ja mihin asti lienee olisi Arvid Oukan ura noussutkaan, jos kaikki olisi mennyt suunnitelmien mukaan. Mutta 2 päivä elokuuta 1914 sytytti naapurin mielisairas poika Oukan ison maalaistalon palamaan, juuri samaan aikaan kun I maailmansota puhkesi: liekö se ollutkin tuon sairaspolosen surkean aikaansaannoksen syytä kun ihmiset puhuivat että maailma palaa. Kukapa tiennee. Joka tapauksessa koko mahtava peräpohjolaistalo paloi maan tasalle kaikkine irtaimistoineen, kirjastoineen, kaappikelloineen, värkkikaappeineen, monine lukemattomine sohvasänkyineen, piironkeineen, kaikkinensa. Hopeaakin paloi, ja vanhaa ruotsin aikaista taaleririkkautta.
Kun Arvid-isäntä itse alkaa muistella, silloinsen isänkotinsa menetystä, karehtii vieläkin kyynel silmänurkassa ja muisto äidin surusta panee äänen väräjämään. Suruhan se oli kaikille mutta äitille enin. Onni oli se että oli kesän aika, ja lehmikarja kesänavetalla joten karjan menetystä ei päässyt pahemmin tulemaan vaikka navetta paloikin ja pihapiiri kokonaisuudessaan. Kuuluihan sen ajan tapaan että pihapiiri kokonaisuudessaan ympäröi päärehtoa.
Vaikka onnettomuus olikin suuri, se kuitenkin vaikutti 16-vuotiaan nuorukaisen mielikuvitusmaailmaan hedelmällisesti. Nyt alkoivat kiinnostaa erikoislaatuiset ihmiset, vanhat tarinat ja runot, vanhojen ihmisten muistelukset menneistä ajoista, luonnon suuret vaihtelut vuodenaikojen saatossa, sanalla sanoen: kaikki, se mikä avasi vähitellen uusia kanavia mielikuvituksen ihmeelliseen maailmaan. Ja niin alkoivat vähän kerrassaan kansanomaiset muistiinmerkinnät vallata alaa muistiinpanovihkoissa. Erilaiset kansan käyttämät sanat, sananparret, Tornionlaakson rikas murre aina aliselta Tornionjoelta ylös Länsi-Lappiin saakka sekä ennen kaikkea koko laajan Länsi-Lapin – sallittakoon sana – muinaistarusto sai Arvid Oukasta hyvän ystävän. Ja ahkeran muistiinmerkitsijän. Erityisesti on mainittava myös Ruotsin Länsipohjan vanha suomalaissanasto, samoin kuin Ruijan rantojen asuttamien suomalaisten siellä säilyttämä kielen rikkaus.
Avarakatseisena, huumorintajuisena perinteen kerääjänä Arvid Oukka riensi nuoruutensa innossa kylistä kyliin molemmin puolin Tornionjokea. Viivähti pitempään siellä, missä tunsi saavansa enemmän tietoa, kertovan tarinaa, mukavia muistikuvia, sananrikkautta ja mielikuvituksen runsautta ravitsevaa tietoa ja asiaa.
V. 1932 hän avioitui naapurikylästä Aapajoen Hollan talon tyttären, Martan kanssa. Arvid sai hyvän emännän taloonsa, ymmärtäväisen ja viisaan, joka tiesi mitenkä taloa hoidetaan silloin ku isäntä omistaa osan aikaansa henkiseen työhön, esitelmätilaisuuksiin ja opintojensa loppuun saattamiseen. Lisäksi Martta oli iältään nuori, joka jaksoi alun alkaen paneutua niihin tehtäviin, mitä maatalon emännälle kuului. Olipa hän itse myös saanut maanviljelijän tyttärenä pienestä pitäen oppia kaiken sen mitä karjatalous sen piirissä elävältä vaimoihmiseltä vaatii. Eikä se ole vähän.
Vähäistä ennen sotaa sai Oukka opintonsa loppuun Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa. Muistona, mieluisana, siltä ajalta tuli 80-vuotispäiville häntä tervehtimään hänen neljä vielä elossa olevaa opiskelutoveriansa, ja tapaaminen oli lämmin ja rehti. Muisteltiin työn aikoja, ja vuosia, vuosikymmeniä kestänyttä toimintaa kansan sivistystyön parissa. Näillä, sen aikaisilla tovereilla se oli ollut kenellä opettajan kenellä liikemiehen vaiheita, Oukalla maanviljelyksen ja karjanhoidon rinnalla elävää kosketusta ennen kaikkea kuulijoihin.
Luentoja eri tilaisuuksissa, opintopiireissä ja tupakekkereissä, kansalaisopistojen parissa ja kouluilla. Vasta v. 1972 Oukka julkisti ensimmäisen Tornionlaakson kansanperinnettä käsittelevän kokoelmän, nyt niitä on jo peräti seitsemän. Se että hän päätyi tähän julkaisuajatukseen oli hyvien ystävien ansiota. He innostivat. Tornionlaakson vuosikirjan voimakaksikko rehtori Yrjö Alamäki ja pankinjohtaja Veli Arrela ennen kaikkea aivan luonnollisistä syistä: onhan heille kotiseututyö ollut jo parin vuosikymmenen uurastuksena eivätkä ole turhaan työtä tehneetkään, sillä jo 17:s Tornionlaakson vuosikirja on nähnyt päivänvalon.
Martalle ja Arvidille syntyi yksi poika Taistoksi ristitty. Ensiksi tuntui vähälapsisuus murheelliselta, mutta siihen oli alistuttava, koska Martan yllätti vaikea sairaus. Ja moneen kertaan on Luoja vastaavasti antanut parempaa. Miniäksi tuli taloon Simosta kotoisin oleva Liisa, toimelias, maanviljelijäkodista oleva, ja nyt on jo lapsenlapsiakin, sillä neljä lasta saivat Taisto ja Liisa. Niistä vanhin on jo insinööri ja toiseksi vanhin on valmistumassa lääkäriksi, nuoremmat vielä opin tiellä. Oukan talon hoito karjoineen kaikkineen onkin jo siirtynyt sukupolvenvaihdostouhussa Taistolle ja hänen Liisalleen ja isä Arviitti on saanut omistautua jo vuosien ajan kokonaan kirjalliselle työlleen. Ehkä myös siitä johtuu, että hän on enemmän voinut paneutua omien muistiinmerkintöjensä suhteen julkaisutoimintaan, ja siinä on se etu, että asiamerkinnät alkavat olla nyt samojen kansien sisällä eivätkä enää maailmalla hujan hajan kuten Wäinölän lapset.
Arvioitaessa tätä työtä, mitä Arvid Oukka on omalta kohdaltaan vuosikymmenien aikana tehnyt, on muistettava että hän lähti, kuten niin monet muutki lapinviisaat ”kiveliöstä”, sillä vaikka koti olikin sen ajan mittapuun mukaan jo valistukselle avautunut, ei se merkinnyt sitä että sieltä lähtö olisi ollut helppoa. Mutta kun lamppu oli saanut kipinän, se alkoi loistaa. Tiedonhalu ja tiedonjano olivat pettämättömät matkatoverit, ne innostivat. Sekä luonnollisesti usko valoisempaan huomispäivään ynnä rauhan aatteen innostamana siihen, mitä meistä varmasti jokainen toivo, että kaikki ihmiset olisivat tasa-arvoisia, veljiä keskenään. On huomioitavaa että Arvid Oukassa yhtyi ns. kahden maailman raja, lännessä ruotsi vakavaraisine oloineen, taatusti porvarillisine yhteiskuntineen – idässä tsaarinvaltainen Wenäjä joka hallitsi maatamme jo monin eri tavoin, eri pakottein. Ja me itse keskellä odotettavissa olevien ruutitynnyreiden räjähtämistä. Tornionjoki oli kuin yksi ajan tärkeimmistä valtimoista – ei miekkana joka pisti sydämeen, vaan todella tämän virran kahta puolta asuvan rahvaan sydämeen pulputtava voimasuoni, täynnä toivoa.
Jos enemmän puhuisin vielä vertauksin, tulisi tästä jo runoa. Mutta riittäköön tämä. Olkaamme kiitollisia tuohon aikakauteen syntyneille sanantaitajille, sanankerääjille, jotka omilla poluilla ovat olleet tämän pohjoisen heimon omia Lönnrotheja! Ja siten kannattaneet käsivarsillaan – henkisessä mielessä – tätä armasta lastaan. Siihen joukkoon kuuluu myös Arvid Oukka
Arvid Oukka ehti vastaanottaa Kotiseutuliiton korkeimman ansiomitalin ja saada viimeisen kirjasensa painoon, ennen kuin kuoli sydänvaivojen rasittamana Oulun yliopistollisessa keskussairaalassa 20.8.1981. Hän oli syntynyt 7.11.1898. Vähän ennen kuolemaa hänelle oli myönnetty myös Kalevala -seuran ansiomitali. Muina tunnustuksina mainittakoon muun muassa Kordelinin apuraha kahdesti ja Lapin läänin kulttuurirahaston stipendi kolme kertaa.
Kantojärvestä lähti pitkä autojen hautajaissaattue kohti Alatornion kirkkoa. Martta sai vielä muutaman elinvuoden ja pääsi Arvinsa viereen helmikuussa 1988. Hän oli tekemässä yhteisvastuukeräystä ja tulossa potkukelkalla Tieksonahon suunnasta kohti Oukkaa. Korkeiden lumivallien takaa rekka-auto jäi huomaamatta ja hän ajautui potkukelkkoineen sen alle.
Lehmistä luovuttua Liisan ja Taiston elämää siivitti lukuisat ulkomaanmatkat. Taisto opiskeli venäjänkieltä kirjoista ja Liisa tenttasi iltaisin nukkumaan mennessä. Eikä hän ollut uskoa korviaan kuinka hyvin Taisto kielen hallitsi jo ensimmäisellä matkalla, vaikka oli aivan varma ylipääsemättömästä kielimuurista.
Taisto Oukka kuoli syöpään heinäkuussa 2007 ja aloitti diagnoosin saatuaan mittavan polttopuunteon jotta Liisa pärjäisi mahdollisimman pitkään kotonaan. Polttopuita jäi vielä kymmenen vuoden jälkeenkin, kun Liisan täytyi muuttaa kaupunkiin.
 |
| Liisa koivukodissa talvella 2020 |
Yli kaksi sataa neliöinen talo oli valtavan suuri ja työläs yksin asua. Keskuslämmityspannu ja leivinuuni nielivät halkoja joiden kantamisessa oli täysi työ. Parikymmenen kilometrin matka kaupunkiin vaati autoilua, huononevat jalat ja kaatuminen liukkailla teki lähdöstä eittämättömän. Liisa soitti heti keväällä tuomen kukkiessa. Esitti hartaan pyyntönsä päästä käymään ja istuttaa orvokit pataan jonka hän oli tehnyt yli kuutena kymmenenä keväänä.
Vanhasta emännästä uhkui yhä Niskavuorelainen sisu jolla hän kampesi itsensä rollaattoreineen ovenpielistä ponnistaen sisälle. Istui viimeistä kertaa suuressa tuvassa ja alkoi muistella kuinka hän Taiston kuolinvuoteella, oli puhunut viimeisestä surustaan, kuinka hänen täytyisi, hänen jälkeensä päästää vielä irti talon viimeisestä beagle -rotuisesta koirasta. Oukassa oli harrastettu vuosikymmenet kyseistä metsästyskoirarotua, kasvatettu koirat omista nartuista ja kuljettu aktiivisesti ajokokeissa. Niissä menestymisestä kertoi monet pokaalit ja viirit kirjahyllyssä.
Holla on yhä suvun hallussa, sen vanhat pellot on metsitetty kuten Kantojärvessäkin. Kauniissa niemenkärjässä jossa Aapajoki yhdistyy Liakanjokeen on Aino-Liisan upea kakkosasunto. Rantasaunan seinällä on vanha valokuvasuurennos niemenkärjässä laiduntavasta Ayrshire-karjasta. Poika Heikki omistaa maa-alueita ja Liisa sekä Saara tytär vanhan kesäasunnon.
Sukuyhteys katkesi tilakauppojen yhteydessä 2017. Oukasta tuli taas karjatila 30 vuoden tauon jälkeen ja vanhoja metsittyneitä peltoja on raivattu uudestaan käyttöön.
Lähteenä:
Käydyt keskustelut; Liisa, Aino-Liisa, Heikki ja Kyllikki Oukan kanssa
Pertti Vuento, Maahengen mailla 1991
Tornionlaakson maakuntamuseo, Arvid Oukan arkisto
Oukan tilan karjantarkkailukirjat 1951-60
Kyllikki Oukan maatalousharjoittelukirja 1976
Navettakirja 1981
Kommentit
Lähetä kommentti