Lapinlehmän jäljillä

Kyltymätön lehmäjuttujen tarve ajoi minut jo nuorena koulupoikana intohimoisen harrastuksen pariin. Tutkimaan perinteistä karjataloutta, mummoni suku, pienviljelijöitä Ylitornion Kallivaarasta -olivat monien lehmäjuttujen virikkeinä, kertomukset lapinlehmistä ja sota-ajoista jättivät lähtemättömät vaikutukset. Myöhemmin aloin harrastaa pitkiä puhelinkeskusteluja vanhojen karjankasvattajien kanssa jotka olivat jo osa luopuneet lehmistä. 1980- luvulla alettiin keräämään uudestaan spermaa lapinlehmien perillisistä, etsin puhelinluettelosta yhteystietoja ja soittelin, kävin mielenkiintoisia keskusteluja muun muassa Martta Käkelän kanssa joka piti pienkarjaa Rovaniemen maalaiskunnassa 90-luvun vaihteeseen saakka. Hän oli lehmineen evakossa ja palasi takaisin, ne monet kertomukset värittävät yhä mielenmaisemaa, mutta jäivät ikävä kyllä tallentamatta. Syksyllä 2020 Mervi Honkatukia pyysi minut matkaan Pohjoiset tunturikarjat hankkeeseen, jakamaan vuosien aikana keräämääni tietoa ja tekemään haastatteluja. Samalla syntyi ajatus tästä blogista johon referoin artikkeleita tekemistäni haastatteluista, jaan tietoa ja kuvia kaikkien nähtäville, ja käytettäväksi. 

Aivan ensimmäiseksi lähdin Muonioon, pidän sitä eräänlaisena lapinlehmän alkulähteenä säilytystyötä ajatellen. Se on myös siinä mielessä kiehtova että kirjailija, eläinlääkäri Yrjö Kokko toimi Muonion kunnan piirieläinlääkärinä vuosina 1945-50. Kokko etsi tänä aikana aktiivisesti pesiviä laulujoutsenia jotka olivat sukupuuton partaalla ja kuvasi siinä samalla saamelaisväestöä. Kulki poronpulkassa hoitaen tiettömien taipaleiden takaa löytyviä lehmiä

Kokko kirjoitti muoniossa ollessaan kuuluisan teoksensa Neljän tuulen tie (1946). Hän ansioitui myös valokuvaajana, kirjassa on kuva kirmaavasta valkoisesta vasikasta ”juoksi kilpaa sinisen varjonsa kanssa”. 

 

Kirjassa nimeltä Tunturi (1961) on kuva valkoisesta lehmästä rantatöyräällä ja siinä sanotaan; Vaikka valkea tunturilehmä sai talven aikana ravinnokseen yksinomaan luonnonniityiltä korjattua heinää ja sen loputtua usein kesään asti jäkälää, oli karjantuotto kuitenki runsasta, maito hyvin rasvaista, eivätkä naudat tunteneet muita sairauksia kuin nälän ja räkkäkiusan. Sen jälkeen kun niitä on alettu hoitaa etelän tapaan, ne ovat alkaneet potea puutostauteja ja tiinehtymättömyyttä. 

 

Kokko siirtyi viisikymmenluvun taitteessa Muoniosta Enontekiön Hettaan, Laulujoutsenen ilmestyttyä hän heittäytyi vapaaksi kirjailijaksi ja rakennutti kuuluisan torppansa Ungelonniemeen.

 

Antoisia lukuhetkiä

 

Torniossa 22.10.2020

Ilmari Majuri

Yrjö Kokko, Neljän tuulen tie 1946

Inkeri Ruokokoski syntyi muonion Jerisjärven Isossasaaressa v. 1953. Sen eteläpäässä, mutta perhe muutti kuusikymmentäluvun alussa saaren pohjoiskärkeen. Uuden navetan lisäksi raivattiin kuusihehtaaria peltoa johon kylvettiin timoteita, se ei kuitenkaan tahtonut pellossa menestyä vaan luonnonheinät valtasivat pian alan. Maatalous oli hyvin alkeellista, heinät korjattiin jänkiltä ja kannettiin sapilailla latoon, poroja käytettiin vielä pitkälle 60-lukua kulkuvälineenä ja työajossa kuten Inkeri hyvin muistaa talviset heinänhakumatkat kaukaisimmista niittyladoista poron vetämällä heinäreellä. Poronpulkassa taitettiin myös koulumatkoja Muotkavaaraan, matka ei ollut varsin pitkä, seitsemänkilometriä suuntaansa, mutta syvän lumen aikaan mahdoton kulkea, sen vuoksi lapset asuivat viikot koulun asuntolassa, vasta vähän vartuttua, Inkerin sanoin pään kasuttua, sieltä alettiin karkailla kotiin myös arki-iltoina. Pojat kisailivat ajokkaillaan, tytöt lähtivät harvoin näihin leikkeihin mutta kerran Inkerin sisko oli saanut tarpeekseen jäädessään aina hännille ja lähti kirimään uuden vireämmän poron kanssa, kotiin hän palasi paljain päin, pipo oli jäänyt vauhdinhurmassa puunoksaan. Porolla ajosta on paljon kertomuksia niin Yrjö Kokon kuin muun muassa Ilmari Kiannon tuotannossa. Kianto kulki porolla pitkin Vienan karjalaa

 

Vierailin saarella lokakuun toisella viikolla. Inkeri epäröi tapaamista sovittaessa, koska vuodenaika ei ollut otollisin, hän ei liiku syksyaikaan mielellään järvellä, koska se äityy helposti hurjaksi. Kelirikkoaikoina eletään eristyksissä, pisin yhtäjaksoinen aika minkä hän muisteli, on 6 viikkoa, poika oli huolehtinut palokuntaa tuomaan elintarvikkeita, mutta äitinsä ei ollut edes kahvin tarpeessa. Inkeri on tottunut elämään saarella ja omien sanojensa mukaan on aivan hänen oma asiansa jos hän nälkään kuolee; potut kasvaa pellossa, sienet ja marjat metässä, kalat järvessä. Inkeri piti lehmiä saaressa vuoteen 2007 saakka, miehensä kuoltua jatkoi vielä kolmisen vuotta, samassa pihassa asuneen ja apuna olleen veljensä kuolemaan jolloin luopuminen oli väistämätöntä.Koiran kuoltua muutama vuosi sitten Inkeri jäi yksin saarelle. Intohimona on puun teko ja talvella hiihtäminen, menneenä talvena hän hiihti oman syntymävuotensa eli parituhatta kilometriä.

Maidot hän toimitti meijeriin, tonkat nosteltiin kotirannassa veneeseen ja ajattiin vastarannalla olevan kalasataman altaaseen odottamaan maitoauton noutamista. Auto kävi jo aamuviidelta joten tonkat oli vietävä edellisenä iltana. Tytär oli usein apuna tonkkien nostelussa ja alkoi marista äitiään luopumaan lehmistä, marista siitä kuinka on väsynyt nostelemaan tonkkia veneestä. Kelirikkoaikoina maidosta valmistettiin leipäjuustoa.

Inkeri kokeili nuorena siipiään ja asui neljä vuotta ruotsissa saaden siellä kaksi ensimmäistä lastaan, se ei ollut kuitenkaan hänen juttunsa vaikkakin pitää kokemusta arvokkaana ja on sitä mieltä että kaikkien täytyisi käydä vähän katselemassa maailmaa. Vanheneva äiti alkoi kaivata tytärtään kotiin ja viivytteli lehmistä luopumista, säästeli niitä tyttärelleen. Inkeri muistelee että hänen palatessa ruotsista 1979 olisi ollut ainakin lehmä, hieho ja joitain vasikoita. Äiti haki vielä lehmävasikan siskontyttäreltä Siiri Rauhalalta joka oli emäntänä ja piti neljän lehmän karjaansa miehensä Uunon Linkuniemen naapuriin raivatulla pientilalla. 

Pieni valkoinen vasikka ristittiin Iinekseksi ja siitä jäi elämään monta tarinaa, ketterä lehmä karkaili ja jos ei päässyt aidoista tai veräjistä niin kiersi uimalla järven kautta. Kerran se oli tippunut sarkaojaan, Inkerin veli oli löytänyt sen ojasta syvälle kupeita myöten vajonneena ja lähtenyt hakemaan kotipihasta apumiehiä ja traktoria, tarpeet keräiltyä lähdettiin päästämään lehmää pinteestä mutta se oli kävellyt puolimatkassa vastaan yltä päältä ravassa. 

Iines lehmä jätti karjaan muutamia jälkeläisiä, talon viimeinen lehmä Valio oli yhä Iineksen perua. Juha Kantanen haki myös yhden sonnivasikan Pelsolle. Kuusiniemen Aslak PSK S 13948. Sonnista kerättiin myös spermaa ja sitä on yhä saatavilla keinosiemennyspalvelun kautta. Kantanen haki sonnin itse vähäisten määrärahojen vuoksi MTT:n vanhalla farmariladalla. Inkerin muistaa kuinka he pistivät vasikan karsinasta kottikärryihin ja puskivat sillä rantaan ja veneenpohjalle.

 

 

 

 

 

 

 

 

Sukupolvenvaihdos tehtiin sen suuremmitta numeroitta, Inkeri totesi vain yhden kerran äidilleen että anna olla, kyllä sie olet tehny tarpheeksi ja meni itse navettaan. Inkeri rakennutti perheelleen uuden omakotitalon naapuriin. Äiti kulki vielä tarpeen mukaan navetalla lomittamassa ja valvomassa poikimisia, mutta lehmät oli jo pian niin Inkerin perään että hänen reissussa ollessa äiti soitteli perään; maito loppuu pian kokonaan. Ne olivat niin yhden ihmisen lehmiä että pidättivät maitonsa ja kun hän palasi, lehmät heruivat heti entiselleen. Äiti oli kuitenkin parempi valvomaan poikimisia, kun jokin lehmistä näki Inkerin lähestyvän navettaan niin koko karja nousi sijoiltaan ja jäi mölisemään perään. Luonteissa oli kuitenkin eroja niin pahapäisiäkin että pisti aivan vihoiksi, käsistä karkailevia aitureita ja kaikkea siltä väliltä.

Vasikkaha ja tytär joskus 1980-luvulla

Karja luku kasvoi pian taas entisiin mittoihinsa 6-7 lehmään. Maidot meni jo äidin aikana 60-luvulta lähtien meijeriin, samoin alkoi käydä keinosiementäjä. Joskus pidettiin omaa sonnia. Niitä teurastettiin kotitarpeiksi ja Inkeri hyödynsi ruhot tarkkaan, teki suolista makkaraa. Karjamäärän ollessa suurimmillaan, sonneja meni myös teurastamolle. Saareen pääsi talviaikaan autolla jäätietä pitkin jota pidettiin auki traktorilla. Viime vuosina se on saanut pysyä ummessa eikä saaressa ole käyty aikoihin autolla, Inkeri tekee talviset ylitykset joko suksin tai moottorikelkalla

Karjakeittiössä oli kylmäkaisa, vesiallas johon laitettiin maitotonkat ja sähkövastuksen avulla vesi pidettiin maidon säilymisen kannalta riittävän kylmänä. Talossa ei ollut koskaan lypsykonetta vaan lehmät lypsettiin loppuun saakka käsin. Heinäväen harventuessa ja kotiväen vanhentuessa pellot aidattiin laitumiksi, heinät ostettiin ja ajettiin talviaikaan saareen. Karjalle annettiin kuivia luonnonheiniä, säilörehua ei annettu koskaan mutta ostoväkirehuja viimeisinä vuosina lypsäville. Karja ei kuulunut tarkkailuun eikä tuotannoista ole muuta muistikuvaa kuin että maidot mahtui ämpäriin. Inkeri teki karjalle lehtikerppuja, hänen äitinsä oli etenkin kova riipimään. Kerppujen teko on yhä jokakesäisena askareena, ne menee nykyisin velivainajan vaimon poroille

Karjassa oli myös ruskeita länsisuomenkarjan lehmiä, mutta Inkeri piti suvut erillään ja siemennytti ne omiin rotuihinsa. Äidin karjanpidosta hän ei jaksa enää kaikkea muistaa, sen hän muistaa kuinka lapinlehmissä oli jo äidin aikana eri värisiä yksilöitä, mutta valkoinen väri säilyi yli vuosikymmenien joina ei saanut lapinsonneja keinosiemennyksestä. 

Inkerin "nautaluettelo" löytyy yhä karjakeittiön seinästä, vasta tänä kesänä hän on alkanut purkaa navetasta vanhoja parsirakenteita ja muuttaa tilaa varastokäyttöön. Pitkälti toista kymmentä vuotta sai kulua aikaa ennen kuin Inkeri pysty menemään navettaan lehmistä luovuttua. Monesti hän oli käynyt ovella, vahvoissa aikeissa, mutta kääntynyt takaisin murhemielen vallatessa

Inkerin viimeiset lehmät Valio ja taustalla tytär Virvatuli, lehmät on Siiri Rauhalalta tulleen Iines -lehmän sukua. Inkeriä voi kutsua hyvällä syyllä lehmähulluksi, lehmistä luopumiseen liittyi mielenkiintoinen tarina jonka hän kertoi minulle kahvipöydässä. Lehmät lähtivät eloon, ei kovin kauaksi, Äkäslompoloon ja hän oli käynyt katsomassa niitä uudessa kodissa. Valio oli mennyt aivan sekaisin, ollut aivan onnessaan ja meinannut syödä paidan päältä. "Myöhemmin se polki tuumensa ja sai siitä johtuneen verenmyrkytyksen. Inkeri jatkaa; mie näin unissain että se kuoli se lehmä. Uusi omistaja ei uskaltanu soittaa ja kertoa asiasta. Mie laitoin viestin että mitä siellä on oikein tapahtanu. Ei se soittanu eikä vastanu mithään. Sittenkö se ajan päästä soitti niin sano että saatana jos se ois entinen aika, sinut poltettas roviolla! Hän uskaltanu sanoa että se on kuollu se lehmä. Johan mie näin sen unissain" - Inkeri vastasi

 

 

 

Hyvästelin Inkerin illansuussa hänen saateltuaan minut veneellä vastarannalle. Vierailu oli hieno ja minut valtasi heti alkuunsa erikoinen tuttuudentunne. Keskustelu oli hyvin luontevaa ja posket oli pian kipeät nauramisesta. Inkeri kutsui veneenpohjalla olevaa autonrengasta sielunkumppaniksi, sen tarkoituksena oli pitää veneenkokka alhaalla koska perämoottorista puuttui jokin läppä. Jerisjärvi oli mielettömän kaunis vaikka päivä oli sateinen ja pilvinen, usva hautasi alleen vastarannan tunturijonot, sateenkaari nousi vesirajasta. Olin niin vaikuttunut että totesin Inkerin tarjoamiin pelastusliiveihin kieltävästi; Jerisjärvi oli niin kaunis että siihen joutaisi vaikka hukkua. Aallokko paukutti ja kieputti kuitenki siinä määrin että aloin empiä liivejä paluumatkalle. Inkeri herahti vain nauruun -mehän sovittiin jo se hukkuminen!