Lapinlehmän jäljillä ja muita maahenkisiä kertomuksia

Maailma jota ei enää ole Olen poikennut vuosien aikana ohikulkumatkoillani, mikä parasta jos satun lypsyaikaan Isäntä Pentti levittää laitumelta tulleelle karjalle kuiviaheiniä ja kotoista viljanlesettä Sillä aikaa emäntä Sinikka valmistelee lypsykoneen. Lypsimet kannetaan lehmien luokse ja lehmältä toiselle Aikaa nojailla lehmänkylkiin       Rapsutella viereisen karsinan vasikoita   Kumpikin lypsää omalla yksiköllä. En ole tavannut tässä navetassa kiirettä, aina on aikaa jutella ja vaihtaa kuulumiset. Isäntä lypsää pöydän toisella puolella, työkuviot on hioutuneet särmättömiksi eikä lypsykoneen alta paljoa jutella   Pentti on rauhallisuuden perikuva. Juttelee pian useimmin lehmille kuin emännälle, saati vieraalle     Samoihin aiheisiin palataan vuodesta toiseen, koska lopetetaan? Ainoa poika on maailmalla, siellä pk-seudulla minne maalaisnuoret katoaa. On itsestäänselvää ettei tämänkaltaisille tiloille ole jatkajaa Maidosta ei makseta enää käypää hintaa. Maatalouden tehostuminen 60-l

 Iltalypsy Jari Leinosen navetassa Leivonmäellä Ehdin pihaan juuri parahiksi ennen lehmien laitumelta hakua Aikamatka menneeseen, omaan nuoruuteen ja lapsuuteen. Sarvekkaita lehmiä joilla utaretta Lypsykarjojen laiduntaminen on sekin kadonnut suomalaisesta maisemasta. Kujanteet ja veräjät Meillä on yhteistä opiskeluhistoriaa, Järvenpään maatalousoppilaitoksessa 90-luvun puolivälissä. Jari osti koulutilan lopetushuutokaupasta lehmiä, karjatalouden opettajana toimi Hilkka Rajala. Paikassa on nykyisin ratsastuskeskus Aino Jari on ostanut lehmiä monista muistakin lopettaneista karjoista, jatkanut näiden siementämistä vanhoilla suomalaisilla Ayrshire- ja friisiläissonneilla. Jälkimmäistä alettiin tuoda suomeen 1960-luvulla ruotsista, sen syrjäytti myöhemmin amerikasta tuotu holsteinrotu. Ayrshirellä on suomessa pitkä, reilusti yli satavuotinen historia, mutta nykyisin puhutaan senkin suhteen pohjoismaisesta punaisesta Jarin monimuotoisessa karjassa on myös useita suomenkarjaan kuuluvia lehm

Hella Wuolijoki, Marlebäckin kartano  -Intohimona karjanjalostus Hella Wuolijoen vuosina 1920-40 emännöimä Marlebäckin –kartano, Iitin Lyöttilässä on monen tragedian Niskavuori. Kartano on tunnettu Hellan jälkeenkin vahvoista naisistaan, mutta sen kohtalona oli jatkaa entisiä ”kauppatalon” perinteitä. Yrjö Partanen löysi aikoinaan vanhat omistajakirjat talon ullakolta ja keskimääräinen omistusaika oli ennen ja jälkeen Hellan vain alle viisi vuotta. Hellan vuonna 1920 peruskorjaama ja kaksinkertaiseksi korottama Engel- mallinen, hirsirunkoinen ja pinnaltaan rapattu päärakennus paloi maan tasalle syyskuussa 1949.      Kirkkoakin komeammaksi sanottu, lyhtykattoinen 80- lehmän karjarakennus paloi jo heinäkuussa 1946. Tunnetuimpia Hellan jälkeisiä asukkaita oli ravivalmentaja Kaarlo Partanen.      Oli todellinen heinäpouta. Paita liimautui selkään ja isot paarmat purivat ilkeästi, heinänsälät kirvelivät kaulalla. Keikuin vanhan Bedford –merkkisen kuorma-auton lavalla ja jär

Luin Erno Paasilinnan Tähänastisen elämäni kirjaimet tuoreeltaan, suorastaan ahmin hänen muutakin tuotantoa. Minusta tuli jossain vaiheessa suuri Erno -fani. Terävänä satiirikkona tunsin hänet heti omakseni. Asuin etelässä, mutta samaistuin vahvasti kotiseutuni miljööseen. Paluumuuttoni jälkeen aloin kulkea kiertoreittejä kengitysreissuillani. Erno kummitteli ajoittain mielessäni ja ajelin ristiin rastiin Varejokea. Katselin karttaa ja laskin Ernon kirjoista saamiani koordinaatteja, tuntui että minua johdettiin harhaan. Ehkä se oli tarkoituksenmukaista. Tuskin kukaan tahtoisi autioon kotiinsa ylimääräisiä kulkijoita.     Erno kirjoitti jo 1980-luvulla kuolleesta kylästä, joka kaavoitettiin aikoinaan umpikorpeen Petsamolaisevakkojen asutettavaksi. Enää parissa kylän talossa oli asukkaita.   Yhä useampi navetta on romahtanut lumikuormien alle. Vaatii jo harjaantunutta silmää erottaa entisiä peltosarkoja jotka tunnistaa lähinnä suorista koivuriveistä jotka on lähteneet aikoinaan kasvu