Finnmarkin Teno oli vanhastaan aluetta jossa ajettiin porojen lisäksi yleisesti sonneilla. Perä-pohjolan karja 1916 maitisee alueen nautojen saaneen vaikutteita raskaammista nautaroduista eikä alueelta hyväksytty tästä syystä eläimiä PSK-kantakirjaan.
Samuli Paulaharju vieraili tutustumassa alueen perinteisiin v. 1927 ja kertoo havainnoistaan kirjassaan Taka-Lappia. Moni tenolainen oli oppinut aikoinaan tunturimiesten tavoin poromieheksi ja kalanpyytäjäksi. Toimeentuleva tenomies rukatti porolla eikä koko Tenon valtakunnassa ollut ainoatakaan hevosta, ennen kuin puoli vuosi sataa takaperin oli tuonut Nuorgamin porvari Holmberg ensimmäisen Kittilästä ja sen perään Puolmakin Skankki toisen, mutta useat ukot joilla ei ollut poroja ajella eikä hevosta, ajelivat sonnilla - ja ajelevat vieläkin. Litteät länget luokkeineen painettiin niskan kautta sonnin kaulaan ja ajohihnapari - tai vain yksi hihna -pujotettiin kuvetta pitkin aisainpäiden ylitse pankaan sonnin leuan alle, ja siitä ohjattiin. Aikuinen navettajuto oli aika väkevä: saattoi hyvinki kiskoa parin, kolmen hevosen kuorman, eikä ajomiehen tarvinnut muuta kuin astella sivulla ja risulla rapsutella hännänjuurta. Kirkkoherra Gummeruskin istui ajopukilla kuten Jousep Lukkariki ja saattoivat vakaisilla judoillaan mennä junnata Isonvuonon markkinoille. Kaukaisen Puolmakjäyrin Aikion muorikin istui ja ajeli navettaäijällä aina Taanassa ja Uuniemessa saakka. Samoin myöskin monet Norjan Puolmakin ukot käyttivät sonnia vetojuhtinaan, ja Inarissa ainakin Tepselin äiji ajeli pullilla. Mutta kun Jakolan Sammu sonnillaan juti Reisivuonoon, niin Gunnarin Tuomas vei vetäjän vanhoista veloista, ja Sammu sai palata takaisin kasvattamaan uutta sonnia.
Ruijanrannan markkinoille Utsjoki ajoi monet kerrat pororaidolla että sonnipeleissä, tenomiehet ajoivat sekä porolla että sonnilla, niin että väliin sonnimiehiäkin oli koko raito. Jos tenojoki oli jääkaljamalla, sonnimiehet nousivat Utsjoen tai Veätshagjoen suusta tunturiin ja jutivat suoraan Puolmakjäyrille sekä alas Puolmakkiin, josta keinoteltiin vähän matkaa jokivartta, kunnes taas oiustettiin tunturimaita Varenginvuonolle. Joen ylitse yrittäessä täytyi kirvestää jäähän koloja sekä syytää tuhkaa tielle, etteivät kengättömät juhdat olisi keikahtaneet pitkälleen. Mutta umpisella taipaleella sonniäijät puskivat paremmin kuin hyvät hevosetkaan. Äimäjoeltakin lähdettäessä sonnit painuivat edellä tekemään reikää hevosmiehille. Ja hyvällä tiellä sonnit taas mulkkasivat kuin hevosetkin, mutta hiostuessaan ne helposti rapasivat koko keinon mustaksi.
Samuli Paulaharjun kirjasta Ruijan suomalaisia. Ruijalaiset eivät olleet alkujaan juuri karjanhoitajia. Suomalaisten tullessa oli paikallisilla muutamia lehmänkilkuroita joille syöttivät lähinnä jäkälää ja kalanperkeitä. Pientä valkoista lapinrotua oli vain suomalaisilla, kauppamiehet toivat korkeajalkaista ryssänrotua. Herman Dahl oli tuonut alkujaan muutamia nuorikoita Venäjältä ja niistä oli lähtenyt leviämään isokokoinen ruijanrotu joka levisi myös Norjaan ja jonka sukua oli vielä kirjan ilmestyessä Salttijärven Kalle Joella. Suurin osa oli kuitenkin vanhaa lapinrotua joita emännät lypsivät, viisi kuusikin lehmää. Heinä korjattiin tunturiniityiltä vasta elokuun alusta jopa Mikkeliin saakka, heinämiehet asuivat viikkokunnin turvekodissa. Karjalle syötettiin yhä talviaikaan myös jäkälää, kalanpäitä, kalansuljuja jopa silliä. Näistä keitettiin apetta navettamuurissa
Saksalaiset sotilaat hävittivät Finnmarkin alueen loppuvuoden 1944 aikana. Tuho oli suomen lappiakin totaalisempi, kaikki 11 000 asuinrakennusta ja yhteensä 5000 navettaa ja muuta ulkorakennusta poltettiin. Väestö pakkoevakuoitiin ja karja teurastettiin
* * *
Suomessa sonnilla ajoperinne ei ollut yhtä vahvaa kuin esim. Saksassa jossa mainitaan käytetyn joka viidettä yli 2 -vuotiaista lehmääkin ajoon. Pientiloilla joilla oli vain 2-5 peltohehtaaria eikä omaa hevosta, lehmillä tehtiin maanmuokkaus ja kylvötöitäkin. Toki sonneilla ajettiin suomessakin, aina eteläistä Hämettä myöten, näiltä ajoilta periytyy Hämeen härkätien kaltaiset muistomerkit.
Vanhat karjaoppaat neuvovat valjastamaan siitossonneja jotta ne säilyisivät mahdollisimman pitkään siitoskuntoisina ja säyseäluontoisina. Sonnien suurimpana vitsauksena pidettiin suurimahaisuutta ja huonojalkaisuutta joista pääsi ainoastaan työnteon avulla. Naudan sanotaan olevan helposti oppiva ja kerran opittuaan helposti ohjattavia ja soveltuvat mitä erilaatuisempiin töihin.
Mellakaira
Pellon Pahtajärven talot olivat kaukana kylästä, tiettömien taipaleiden takana. Hevosta ei pidetty vaan Kalle isännällä oli sonni valjaissa asioilla liikkuessaan. Kuva 1940-luvulta
Maatilan pikku jättiläinen
A. Peltovuoma, Perä-Pohjolan karja
Finna. Ayrshire -rotuinen sonni valjastettuna Mäntsälän maatalousnäyttelyssä
Kantakirjasonni Apu, Aili Salmela
Hämeen härkätiellä. Länsisuomessa pidettiin yleisesti härkiä eli kuohittuja sonneja. Itä- ja pohjoissuomessa ajettiin useammin sonneilla. Härkien pito yleistyi 1600 -luvulla kun jatkuvien sotien pakko-otot veivät hevosia rintamille. Härät katosivat kulkuvälineinä jo 1800 lopussa ja peltotöistä 1930 luvulle tultaessa. Ainoastaan pohjoisen pientiloilla niitä käytettiin vielä sotien jälkeenki. Itäsuomessa sonnit olivat usein naisväen kotitarveajossa.
Myös parilla ajettiin
Kuva on Kuusamosta, Matti Eksymän sonni vetämässä hevosen kanssa auraa kilpakynnössä Kuusamon maanviljelysnäyttelyssä v.1909. Helposti oli sonni tuohonkin toimeen oppinut. Aluksi oli hevonen kuitenkin, ilmeisesti halveksuen tuota outoa vetokumppaniaan, näykkinyt sonnin korvia, vaan siitä halveksunnasta oli sonni päässyt kerran töyttäämällä hevosta päällään.
F.A.Rautell kertoo tästä sekaparista ja sonnin ajoon käyttämisestä Maatalous -lehdessä 1911. Hänen mukaansa sonni on huokeampi ruokkia kuin hevonen ja vahvempi vetoeläimenä kuin hevonen ja oppii nopeammin. Kaikenlisäksi sitä voidaan käyttää parina hevosen kanssa kuten kuva osoittaa. Hänen mukaansa kaikissa tapauksessa sonnia tulee käyttää työajoon, kun sitä käytetään ajoon, se ei tule vihaiseksi kuten useat joutilaat sonnit. Se myöskin kestää paljon kauemmin astutuskuntoisena kuin joutilaana pidetyt, koska ne eivät tule raskaiksi eivätkä laiskiinnu
Miina Äkkijyrkkä koulutti parisonnit Tunturi Tuuli ja Aapeli ohjelmaan Dunckerin kersantti
Jaakko Haukipuro ajeli pitkään parihärillä Kullervo ja Ilmarinen.
Allekirjoittanut ajaa sonnia Jaatilan Uljas-Ilmari Helsingin messukeskuksen edustalla v. 2009
Kommentit
Lähetä kommentti