Martta Käkelän 15.1.1922- 5.1.2000 kertomukset tekivät minuun aikoinaan suuren vaikutuksen. Puhuin hänen kanssaan usein puhelimessa koulusta päästyäni. Martta kertoi minulle kaikki lapinlehmä ja sotajutut. Vanha sonniluettelo on yhä tallessa ja sen kulmaan talteenkirjoitettuna Martan puhelinnumero. Sain tehdä lopulta melkoisen työn, ennen kuin tavoitin Martan pojan Pentti Käkelän joka asutti kotitilaansa eli äitinsä entistä Onnela nimistä pientilaa.

-Kyllä me kaikki koitima puhua että luopuisi jo. Harrastuksena ne vain loppuaikoina oli, ei raaskinu luopua, kolme neljä viis lehmää. Siihen hiehot, sonnit ja vasikat päälle. Eläke ja kaikki niihin lehmiin siltä meni

Martta oli syntyisin Tulkakairasta, tiettömien taipaleiden takana olevasta erämaatalosta. Tulkajärven rannalle perustettiin 1930-luvulla Tulkala niminen tila jossa elettiin luontaistaloutta. Valtio pakkolunasti tilan pilkkahintaan viisi- kuusikymmentäluvun vaihteessa, se jäi Rovajärven ampuma-alueen sisään. Martta koki evakkoon lähdön kaksi kertaa, toisella kertaa hän vei karjan mukanaan Käyrämön Onnelaan. Tulkalan näyttävät hirsirakennukset menivät Vapon halkopuuksi 1964. Kuvan lehmä on Käyrämöjärven rannalta joskus 1980 luvulla

 

 

 -Ei se meille lapsille paljoa puhunu, mutta evakossa se oli lehmitten kans. Saarenkylästä kävelivät rovaniemen rautatieasemalle ja siitä karjavaunussa Tornioon ja Ruottin puolelle Haaparantaan. Takasin tänne tulivat jalkasin. Sen mie tiän ja muistan äitin kertoneen ja kuinka oli jalat kipeät siitä matkasta niin ihmisten ku elukoijen. Kyllähän sen tietää, pitkä matkahan se on kulkea.

Pentti Käkelä jatkaa ja muistelee kuinka 56 -vuotiaana kuollut isänsä meni suorastaan puhumattomaksi toimittuaan etulinjan koirapartiossa.

Martan kuvajäämistö on ainutlaatuinen. Pienikokoisia valkeita lehmiä. Vanhoista suomalaisista valokuvista ei tahdo löytyä mustakorvaisia ja -turpaisia. Ne näyttää yleistyneen vasta 1980 -luvulle tultaessa tunturirotusiemennysten myötä.

Punakorvaisia ja poskisia, monenlaisia kirjoja kyllä. 1960 jälkeen jolloin PSK-sonneja ei saanut enää keinosiemennyspalvelun kautta, Martta käytti pakon edessa muutaman kerran länsisuomenkarjan sonneja, ne on kirjattu sukutietoihin kuten sonni Lapinpoika emänisä oli Syväojan Mökö

Keinosiemennys oli kuitenkin satunnaista, omat sonnit astuivat viimeisiin vuosiin saakka

 

Monet tornionjokilaakson sonniosuuskunnista toivat siitossonneja etenkin itäsuomesta jo niinkin varhain, että Liakan laitumilla 1984 mainitsee kyseisen kylän eli kansankielellä "Naattaporin" vallitsevaksi roduksi itäsuomenkarjan v.1927. Kylä oli tornionjokilaakson suurimpia karjapitäjiä. ISK-jalostusyhdistyksen historiikeistä löytyy mainintoja vuosittaisista tuesta myös Tornion Kivirannan ja Vojakkalan sonniyhdistyksille. Aapajärven sonniosuuskunnan historiastakin löytyy maininta ISK-sonnin ostosta. Itäsuomenkarjaa pidettiin erityisen hyvämaineisena maidon rasvapitoisuuden vuoksi. Sen suosimisen sanottiin menneen jopa liiallisuuksiin. Ei ole ihme miksi vielä sota-ajan kuvissa tapaa paljon punakyyttöjä. Näillä kahdella rodulla on yhteistä jalostushistoriaa. Merkintojä ruotsin puolelta tuoduista sonneista ei löydy vaikka elettiin saman väylän vartta. Ehkä eri maiden välillä olevat karanteenimääräykset tarttuvista eläintaudeista vaikuttivat asiaan. Rajavalvonta oli nykyistä huomattavasti tiukempaa.

Ainoastaan parin suurtilan yhteydestä löytyy maininta valkoisesta mustakorvaisesta Jämtlannin rodusta, kaksi sonnia, joista toinen tuotiin Kantojärven Oukkaan ja toinen Tervolaan Kemi yhtiön omistamaan Saaren kartanoon. Pohjoissuomenkarjanjalostus yhdistyksellä oli rotua kohtaan kielteinen kanta, se ei hyväksynyt myöskään Utsjoen alueen lehmiä kantakirjaan, niiden katsottiin saaneen liiaksi vaikutteita Norjalaisista raskaammista nautaroduista. Alueen nautoja käytettiin yleisesti vetoeläiminä (Perä-Pohjolan karja 1916).

 

 

 

Onko kuvan lehmä beigenkirjava, likainen vai hämääkö kuvan laatu. Näillä asioilla ei ole mitään merkitystä eikä vähennä karjan ainutlaatuisuutta. Rodun historiassa ja sen säilymisessä yli unohduksien vuosikymmenten ei ole voitu välttyä mitenkään muiden rotujen vaikutukselta.

 

 

"Punakorvat" on sitä suomalaista kulttuurihistoriaa, jonka vanha kansa tunnistaa omakseen

Siitä kertoo sekin että Punakorva oli entisaikaan hyvin yleinen lehmännimi

Kompurajalkainen vasikka jota vahti silmäteränään 17 -vuotiaakseni elänyt Peni

Martta oli minulle eräänlainen mentori. En voinut uskoa todeksi että jäämistöstä löytyi vielä suuria aarteita. Muistan hänen maininneen teksteistä, niitä löytyi irrallisina ruutupapereina hyvin vaikeaselkoisella käsialalla kirjoitettuna. Yritin jäljentää muistiinpanot mahdollisimman tarkasti.

Muistelmia evakkotaipaleelta

Mentiin ensin Pieskaan lehmien kansa. Sitten välijoesta yli, koottiin koko kylän karja samaan laumaan ja lähettiin viemään koko karjaa vaikka tie oli ahtas kun oli pakenevia saksalaisia ja venäläisiä sotavankeja jotka veti kärryjä ja kenttäkeittiöitä, niillä oli kova nälkä kun net sanoit anna liepuskaa ja net saksalaiset sanoit että meitä tulee venäläiset pommittamaan, niin tet joututta siinä samassa pommituksen uhriksi.

Sitten saarenkylässä oli niin tie tukossa että ei päästy muuten kun piti saksalais ja suomalaisupseerien ruveta neuvottelemaan että saatiin puoleksi tunniksi vähän toista tien laitaa auki mutta oli kova kiire kun vielä saksalaiset pelotti että venäläiset tulevat meitä pommittamaan, niin met karjaihmiset joutumme myös pommitukseen. Pääsimme kuiten sinne rovaniemelle jatkamaan matkaa. Välillä levättiin ja syötettiin ihmisten latoista heiniä ja sitten lähellä torniota tuli tieto että päästään ruotsin puolelle, mutta meidän porukka piti odottaa yhdeksän vuorokautta haaparannalla. Sitten vasta päästiin jatkamaan junalla luulaja jokivarteen jonne sijoitettiin asumaan ja sitten lehmille navetoita ja ihmisille asunto, ja sitten oltiin talvi siellä. Keväällä lähettiin takaisin, tultiin tornioon. Sitten vaihettiin junaa, se oli avovaunu johon pantiin elukat vierekkäin. Oli silti niin kylmä kun oli vielä yönaika, tultiin rovaniemelle, se oli rauniona. Sitten tultiin isolla roomulla yli, lehmät myös ja käveltiin Nampaan asti. Kyllä kaikkien lehmät olivat sitten väsyneitä, net makasit monta päivää, sitten vähitellen rupesivat kulkemaan laitumella. Ihmisten täytyi kiireesti rakentaa joilla oli palaneet talot, oli kiire saada suojaa, samalla tehdä heinää ja peltotyöt, ja joutua tienaamaan rahaa kun kaikki oli hankittava palaneen tilalle. Meillä ei oltu poltettu mitään. Net oli saksalaiset sanoneet Toloselle että meitän on määrä polttaa, mutta Tolonen oli sanonu että älkää polttako jos vielä tulevat takaisin eikä ole asuntoja. Tolonen oli mennyt tulta jokivarteen latoon pakoon ja sieltä katsonut kun kylät paloit. Sieltä viimein tullut meille perunan nostoon.

Sotajan valot

Öljyä ei saatu ku vähän kortilla. Net oli pikku lamppuja joissa oli tuli, sitten tuli karpiiti lamput jotka oli kyllin hankalat mutta oppi niihin kuitenki, oli pakko kun ei ollut öljyä. Sitten oli takka tai pirtissa piisiä joissa pidettiin tulta, se lämmitti huoneita ja valaisi niin että pystyi tekemään käsitöitä, karstata villoja ja kehrätä lankoja. Kutoa sukkia ja vanttuita joita pistettiin rintamallekkin tutuille ja tuntemattomille. Net sitten kiittivät jos saivat niitä ja myös ruokapaketteja laitettiin. Sitten kuului kuka on kaatunut tai haavoittunut, niin sitten suru oli aina ja hevoset vietiin että jäi vain vanhoja ja varsoja kotirintamalle joilla saatiin heiniä metsäniityiltä ja puita metsistä. Nuoret pojat ja vanhat miehet juuri sen verran pystyivät. Sitten oli puilla käypiä autoja joihin piti olla puukapukkoja joilla net kävit. Joskus niihin kuoli ihmisiä häkään kun joku paikka rupes vuotamaan. Ja vähän niitäki oli, net kuljetti kaikkea tavaraa ja selluloosaa jota syöttivät lehmille lisäruokana että heinät paremmin riittivät. Kun jauhoja ei riittänyt antaa kuin vähän. Kyllä net lehmät lypsivät vähillä ruuoilla kun miettii tämän päivän lehmiä.

Sota-aikana piti olla paksut verhot, että ei vain näy ulos mitään, ettei vihollinen näe ja pommita, se kesti 5 vuotta niin maalla kuin kaupungissa. Silti joskus putoilit pommit niin kaupunkeihin kuin metsiin, ja lentokoneita myös. Saksalaiset piti myös sotaharjoituksia joten pauketti riitti. Net siirtyivät paikasta toiseen kävellen tai autoilla joissa oli kalusto ja kenttäkeittiöitä. Sitten oli hevosilla kulkijoita joita oli puissa kiinni että saivat levähtää. Niillä oli karva kuurassa kun oli kovia pakkasia, koskaan ei ollut tallia, aina ulkona, niin kauan ku satuit elämään. Sitten lopettivat jos ei jaksanu enää kulkea

Muisteluksia pohjoissuomenkarjoista

Ennen oli valkoinen pohjoissuomen lehmä ja koko karja joista oli toimeentulo, oli maito ja voi jota kirnuttiin. Ja liha ja omateko makkaroita tehtiin. Heinät tehtiin luonnonniityiltä, pellot tehtiin kuokalla ja lapiolla. Kankella jossa kasvatettiin ohraa ja perunaa. Puitiin syrjätaloissa riihellä, sitten viimein tulivat puimakoneet ja puimaosuuskunnat, jyvät käytettiin hevosilla myllyssä ja leivottiin kotona. Paistettiin isoissa paistiuuneissa kypsäksi ja otettiin matkaan evääksi myös niitylle ja metsään.

Karja oli pohjoissuomalaista joka paikassa, evakkon lähtiessä oli Ala-Nampassakin toista sataa lehmää ja yli-Nampassa samoin, mutta moni vasikka uupui mennessä evakkoa niin että täytyi lopettaa jota ei oltu jo lähtiessä tapatettu. Evakkoon tuli ilmoitus että päästään ruotsiin, se oli helpotus kun tiesi että eteläsuomi on jo täynnä evakkoja. Haaparannalla odotettiin junaan pääsyä Ala-Namman porukka 9 vuorokautta. Kun kolme tuhatta lehmää piti saaha menemään, pantiin aina kolmesataa junaan ennen kuin siellä saatiin tietää että minne päästään. Oli se kun eräänä yönä tuli torniosta näky. Kolme tuhatta eläintä meinasi karata suomen puolelta, mutta sotilaat oli valmiusasemissa että eivät sentään menneet. Osa oli puissa kiinni etteivät päässeet irti.

-45 Tulit evakosta ihmiset ja eläimet. Kyllä rintamiehet olit hyvillään kun lehmät tulivat evakosta. Net pohjoissuomalaiset lypsit vaatimattomilla eväillä. Aika kului niin ruvettiin mainostamaan ulkolaista Ay-rotua josta syystä ruvettiin hävittämään maatiaisrotua. Kymmenien vuosien kuluttua huomattiin että mistä vielä löytyisi valkoisia pohjoissuomalaisia lehmiä. Rovaniemellä oli maatalousnäyttely. Tuli tietoon että minulla on vielä niitä. Olis pitänyt saada net näyttelyyn, mutta kyllä minä tiedän kuin net on sorrettu ja että niitä anna sinne. Täällä on tiet auki taivasta myöten että pääsee katsomaan joka haluaa. Jokioisista tultiin sitten tutkimaan että on se vielä sitä perinteistä rotua ja piti saada sonni jalostuspalveluun ja myöhemmin toinenkin. Kyllä se oli sitten armossaan kun saatiin palautettua takaisin PSK-rotu. Sitten tuli kunniakirjat alkuperäisrotujen säilyttäjille ja kiitosta. Kyllä nyt on paljon tyhjiä navetoita, oli vielä katovuosi -92 ennen kuulumaton vesi kesä jota ei ollu tutkimuksen mukaan satoihin vuosiin, joka vielä pohjoissuomessa tyhjenti navetoita. Maaseutu on ruvennu autioitumaan, ei ole kuin vanhuksia jotka pystyvät asumaan. Nuoret on menneet kaupunkeihin ja ruotsiin, joista suurin osa on palannut takaisin. Kotimaahan, osa saanut täältä työpaikan tai ryhtynyt viljelijäksi jonkin perintötilalle.

Martta sai vielä eläessaan kiitosta työstään. Kunniakijat on yhä seinällä. Olin itse paikalla Tornion maatalousnäyttelyssä 1994 jossa nämä jaettiin. Martan lisäksi Asko Inkeröiselle, Kerttu ja Leino Lehdolle sekä Uuno ja Siiri Rauhalalle. Martan ja Rauhaloiden karjat ovat ainoita talon vanhaa perua olevia karjoja, samoja lehmäsukuja joiden kanssa kuljettiin evakkotaival ruotsiin ja takaisin. En voi olla harmittelematta sitä ettei näille karjoille ollut jatkajia eikä näistä säästynyt kuin pari keinosiemennyssonnia.