Hella Wuolijoki, Marlebäckin kartano 

-Intohimona karjanjalostus

Hella Wuolijoen vuosina 1920-40 emännöimä Marlebäckin –kartano, Iitin Lyöttilässä on monen tragedian Niskavuori. Kartano on tunnettu Hellan jälkeenkin vahvoista naisistaan, mutta sen kohtalona oli jatkaa entisiä ”kauppatalon” perinteitä. Yrjö Partanen löysi aikoinaan vanhat omistajakirjat talon ullakolta ja keskimääräinen omistusaika oli ennen ja jälkeen Hellan vain alle viisi vuotta. Hellan vuonna 1920 peruskorjaama ja kaksinkertaiseksi korottama Engel- mallinen, hirsirunkoinen ja pinnaltaan rapattu päärakennus paloi maan tasalle syyskuussa 1949. 

 

 

Kirkkoakin komeammaksi sanottu, lyhtykattoinen 80- lehmän karjarakennus paloi jo heinäkuussa 1946. Tunnetuimpia Hellan jälkeisiä asukkaita oli ravivalmentaja Kaarlo Partanen. 

 

 

Oli todellinen heinäpouta. Paita liimautui selkään ja isot paarmat purivat ilkeästi, heinänsälät kirvelivät kaulalla. Keikuin vanhan Bedford –merkkisen kuorma-auton lavalla ja järjestelin kuormaan sinkoutuvia heinäpaaleja. Auto hurahti aina vähän perästä käyntiin ja puski mustaa katkuaan kesäpäivään. Sen pienen hetken, kun auto siirtyi, kurkin nenä pitkällä, peppu pystyssä ja nelinkontin maisemaa. Katselin Kymijoen ja Pyhäjärven välistä niemenkärkeä, isoja rauduskoivuja ja rakennusta, joka vilahteli koivujen lomasta. Hella Wuolijoen vanhemmilleen rakentama Niittylahti niminen talo seisoi jykevänä rannassa. Tässä talossa asui myös kesän 1940 saksalainen maanpaossa ollut näytelmäkirjailija Bertolt Brecht. Kahden kirjailijan yhteistyönä syntyi näytelmä; ”Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti”. 

 

 

Näytelmää on esitetty ympäri maailman. Wuolijoki alkoi kirjoittaa jälleen kolmekymmentä luvun alussa. Marlebäckin ajoille sijoittuu myös suuren suosion saaneet näytelmät Kulkurinvalssi 1935, Niskavuoren naiset 1936, Juurakon Hulda 1937 ja Niskavuoren Leipä 1939. Suurpiirteinen kartanonrouva ojensi säästäväisyyteen taipuvaista Vappu – tytärtään; ”Juurakon Hulda on yksin minulle tuottanut yli 600 000 ja Niskavuoren naiset melkein yhtä paljon ja sen ulkomaiset filmioikeudet ovat vielä myymättä. Niin että älä säästä!”

Hella sijoitti 1910- luvulla, kansainvälisten kauppojen agenttina hankkimansa omaisuuden Marlebäckin kartanoon. Kartanoharrastus oli yleistä aikakauden varakkaiden keskuudessa, mutta Hella törsäsi suruttomasti ja lausui kuuluisat sanansa; ”Minulla on nyt niin paljon rahaa, etten enää joudu kärsimään rahahuolista”. Hän vedätti lähimetsiin puistoteitä, rakennutti uimahuoneen ja tanssilavan. Suurtila oli jatkuvien omistajavaihdoksien takia pahasti rappiolla, mutta Hella tarttui innokkaana toimeen. Ensimmäiseksi päärakennus kohosi kaksinkertaiseen korkeuteensa, se kunnostettiin perusteellisesti Engelin tyyliin ja siihen tuli parikymmentä huonetta. Peltoja raivattiin ja salaojitettiin. Puutarha kunnostettiin ja kasvihuoneita pystytettiin. Uusi navetta oli valtaisa ja lyhtykattoinen Sen sanottiin olevan useampaa kirkkoakin komeampi. Vastoin uskomuksia, kaikki omaisuus olikin jo parissa vuodessa kiinnitetty kartanoon ja kaikki oli kymeenpäin kallellaan. 

Hella oli erittäin innokas karjanjalostaja ja tuotti ulkomailta ayrshire –rotuisia jalostuseläimiä. Lehmäluku kasvoi hetkessä kahdestatoista kahdeksaankymmeneen. Koelypsypäivinä hän lähti tarkastuskarjakon mukana viideltä navettaan ja neuvotteli iltamyöhään kontrolliassistentin kanssa. Hella oli optimisti myös maanviljelyksen suhteen ja pyrki jo aina syksyllä - vahingoista viisastumatta -myymään ”ylijäämä” -heinää. Keväisin sitä oli ostettava sitten lisää ja ajettiin vaunulasteittain Kausalan asemalle. Lyöttilän kylässä otettiin tavaksi neuvoa tietä kartanoon kehottamalla seuraamaan lumeen jääneitä reen jälkiä ja heinävanaa. Tarkkaamaan vastaantulevia heinärekiä, joiden tyhjille pankoille oli sidottuina rotuvasikoita, joita Hella jakoi korvaukseksi käteisen puutteessa. 

Ayrshire -rotu levisi jo varhain ympäri Kymenlaaksoa. Iitissä on vieläkin lypsykarjoja, joiden juuret juontavat Marlebäckiin. Sukutaulut ovat tarkkoja, niiden avulla pystyy selvittämään esivanhemmat aina tuontimaahan Skotlantiin saakka. Niistä selviää myös yhteistyö karjanjalostuksessa Nastolan Toivonojan ja Jaalan Ilonojan kartanoiden kanssa. 

 

Hellan äkkilähtö 

Syksyllä 1940 taloudellinen tilanne oli katastrofaalinen ja sotatila vei työvoiman. Kartanosta oli katkaistu sähköt ja puolet rotukarjasta jouduttiin lähettämään rehukatojen vuoksi teurastamolle. Hella oli väistämättömän ja kipeän ratkaisun edessä;”Jumaliste, minä olen 20 vuotta hoitanut tätä kartanoa, pitääkö minun nyt lähteä täältä!”. Lähtö oli nopea. Hella teki pikakaupat helsinkiläisjohtaja Laaksosen ja tekstiilikauppias rouva Rissasen kanssa. Pakkaaminen oli pintapuolista ja suuri osa karjaakin jäi navettaan. Määränpäänä oli huomattavasti vaatimattomampi Jokelan kartano, joka oli ostettu valmiiksi kalustettuna. Marlebäckiä hoidettiin seuraavat viisi vuotta Hellan perinteillä ja elämäntyötä kunnioittaen. Maidot ajettiin Kausalan asemalle ja junalla Helsingin Elantoon, puutarhatuotteet Kouvolan ja Kuusankosken toreille. Valtavia kolmensadan litran vadelmasatoja ajettiin kypsymisaikana Helsingin torille. Hellaa kunnioitettiin ja arvostettiin. 

Entinen palvelusväki jatkoi uusien omistajien aikana, heitä oli vuonna 1945 vielä 45 vakituista ja perinteiden mukaisessa joulupöydässäkin yli 60 henkilöä. Kokonaisuudessaan 450 hehtaaria käsittävä suurtila vaati kuitenkin haltijaltaan Niskavuorelaista sisua. Marlebäck oli vesistöjen pirstoma ja kotipellot oli huonoa hiesusavea. Suurin yhtenäinen peltoala oli peräsaaren 60 hehtaaria, joka sijaitsi kahdentoista kilometrin päässä kartanosta. Aluetta sanottiin vilja- aitaksi ja kunniansa se ansaitsi vielä 1800- luvun korjuumenetelmillä. Hella upotti alueen saveamiseen ja salaojitukseen omaisuuden, mutta Kymijoen pinnan vaihtelut huuhtoivat työn tulokset. Yrjö Partasen sanoin; ”Hellan aikainen puukaasu Fordson Major oli niin huonokuntoinen, että oli helpompaa vetää hevosen rinnukset kiinni ja lähteä pellolle. Peräsaaressa hevosetkin upposivat suohon ja alue soveltui ajoittain viljelyä paremmin sorsien ampumiseen.” 

Peräsaaressa oli torppa ja sen lisäksi vielä Mäyrä, Hiidensaari ja Keidas. Kaikki vesistöjen takaisia ja niistä oli huono tulla taksvärkkiin. Muonamiestaloja oli useita, talouskeskuksen lähellä olleen pajan vieressä oli kolmen perheen asuinrakennus -”Pehtorin talo”. Karjaväen asunnot olivat kauempana navetan takana. Niittylahden takanakin oli vielä yksi Mäkelä niminen muonamiestalo 

 

Valtakunta luhistuu 

Vaikeasti omistettava ja hallinnoitava kartano myytiin vuonna 1945. Kauppaan sisältyi Hellan aikainen irtaimisto. Toivo Partanen muodosti poikiensa kanssa Marlebäck- osakeyhtiön. Martti Partasesta tuli suurtilan uusi pehtori. Ostohetkellä Marlebäckillä oli vielä kartanon puitteet, vaikka Hiidensaari –niminen torppa olikin jo lohkottu omaksi itsenäiseksi maatilaksi. Karjalan evakuointi ja uusi maanhankintalaki pilkkoi suurtilan lopullisesti. Peräsaari padottiin ja lohkottiin kokonaisuudessaan evakoille - samoin kaikki torpat ja kaukaisimmat peltosarat. Marlebäckiin jäi vain 40 hehtaaria kotipeltoja, jotka olivat kokonaisuudessaan huonolaatuista hiesusavea. Maanhankintalaki rajoitti myös yksityisten omistaman maa-alueen suuruutta ja päätila jaettiin vielä 1947 kahden suurperheen, Partasten ja Luostaristen kesken. 

Kohtalon koura ja välinpitämättömyys alkoivat tuhota kartanokeskusta. Heinäkuussa 1946, ruutikuivana hellepäivänä kirkkomainen karjarakennus roihahti ilmiliekkeihin. Kaksikymmenpäinen Ayrshire -lypsykarja, joka oli vielä Hellan jalostamisen peruja, lukuun ottamatta siirtolaisten lehmiä, pelastui laitumella olonsa ansiosta. Navetta paloi kaikkia puuosiaan myöten, vain betonilaipioinen talli, joka oli täynnä hevosia, säästyi sisutukseltaan. Navetasta oli kuitenkin enää jäljellä pelkät tiiliseinät. Vanhojen seinien varaan rakentaminen alkoi välittömästi. Lopputulos oli pohjapinta-alalta entisensä, mutta huomattavasti vaatimattomampi, matalampi ja katoltaan suoralappeinen. Kirkkovertauksia ei voinut enää tehdä. Tulipalo jäi lähtemättömästi Yrjö Partasen mieleen, samoin päivä 10.10.1946, jolloin karja saatiin ottaa sisälle korjattuun navettaan. Sammutusyrityksistä huolimatta tuli levisi myös viereiseen kanalaan ja suuren ulkorakennukseen, jossa oli työvälinekatoksia, autotalleja ja viljankuivaamo. Erinomaisella paikalla ollut ja valtaisan sadon tuottanut Hellan rakennuttama suuri kasvihuonekin tuhoutui. Hella oli ollut erityisen innostunut puutarhaviljelyksestä, mutta nyt rannassa olevat laajat kasvilavat alkoivat kasvaa nokkosta. Viiden hehtaarin puutarhamaa kylvettiin kauralle, jossa se kasvoi Partasen mukaan erittäin hyvin. Laajat mansikka- ja vadelmatarhat sekä marjapensaat jäivät kokonaan vaille huolenpitoa. Suuri koriste- ja hedelmäpuutarha villiintyi ja aidattiin hevoshaaksi. Kymmenet omena-, päärynä- ja kirsikkapuut kokivat kohtalonsa hampaiden kaluamina - samoin kaikki koristekasvit ja pensaat sekä Mustialan ruusujen valtaisat ympyräpenkit. Suihkulähde ja veistokset rapistuivat. 

 

Marlebäck In Memoriam 

Marlebäck vaihtoi omistajaa taas maaliskuussa 1949 ja Leo Haukkapäästä tuli uusi isäntä kartanoon. Loistoajoista kertoi enää vain valtaisa Engel –tyylinen päärakennus. Aikaisemmista tavoista poiketen Hellan peruja ollut irtaimisto ei kuulunut tilakauppaan. Partaset veivät kaiken mukanaan muuttaessaan Kausalaan. Ayrshire -karjakin lähti entisten omistajien matkassa ja Haukkapää joutui ostamaan uudet lehmät, joita pidettiin tuskin kymmentä lypsävää. Pitkä navettasali kaikui tyhjyyttään, käytetty osa erotettiin väliseinällä. Uusi viljelijäperhe oli tuskin kerinnyt asettua aloilleen, kun syyskuisena aamuyönä valtaisa hirsirunkoinen ja pinnaltaan vaaleaksi rapattu päärakennus oli vuorostaan tulessa. Puhelinlinjat olivat usein epäkunnossa ja tulipaloon herättäessä ei saatu yhteyttä keskukseen. Kartano sai palaa rauhassa. 

Haukkapäät asuttivat viisi vuotta Niittylahtea ja elivät tavanomaista maanviljelijän arkea. Isäntä oli maahenkinen, eikä tahtonut pilkkoa tarjouksista huolimatta Marlebäckiä enempää, vaan myi sen kokonaisena ja osti tilalle Massin kartanon Iitin Sääksjärveltä. Hella Wuolijoki eli laskusuhdannetta Marlebäckin kanssa. Terveys oli heikko ja keväällä 1943 Ruotsista leikkauksesta kotiin palaava kirjailija vangittiin vakoilusta ja maanpetoksesta epäiltynä. Elinkautistuomio langetettiin seuraavana vuonna ja Hella vältti vain täpärästi kuolemantuomion. 

Sodan päättyessä hänet kuitenkin vapautettiin ja valittiin vuonna 1945 Yleisradion pääjohtajaksi - ja erotettiin virasta Marlebäckin lopullista tuhoa edeltäneenä kesänä. 

 

Se kuuluisa flyygeli 

Hella osallistui aktiivisesti paikallisiin tapahtumiin ja hankki kesäjuhliin Suomen parhaita lausujia ja näyttelijöitä. Niitä riitti laajasta ystäväpiiristä, Marlebäckissä vieraili kesäisin paljon aikansa kuuluisuuksia, kuten Tauno Palo. Olavi Paavolainen, Aino Kallas ja Eino Leino olivat Hellan läheisiä ystäviä. Leinon kanssa Hella oli pitkään riidoissa, mutta viimeisinä elinvuosina tehtiin sovinto. Helkavirsien luoja oli tarkoitus majoittaa Marlebäckiin asumaan, mutta ehti kuolla ennen muuttoa Tuusulassa, Riitahuhdan talossa 10.1.1926. Hella lahjoitti Lyöttilän kylän maamiesseuran talon rakennushirret. Vihkiäisjuhlissa tytär Vappu tanssi ohjelmanumeron ja kartanon flyygeli tuotiin paikalle. Suurpiirteisen emännän flyygeliä kiskottiin aina kesäisin silloin Marlebäckin omistuksessa olleelle Hiidenvuorelle. Se tuotiin lautalla Hiidensaaren rantaan ja kannettiin monen miehen voimin vuorelle mm. Väinö Solan esiintymistä varten. Sitten taas lautalle ja Marlebäckin rannasta takaisin kartanon saliin. Flyygeli tuli aina ehjänä perille ja kesti monen konserttipianistin täysipäiväiset harjoittelut. Sen on kerrottu tuhoutuneen Marlebäckin tulipalossa, kuten muunkin Hellan aikaisen irtaimiston; rokokoopeilien- ja huonekalujen, valkoisten kullalla koristeltujen kustavilais-empiiristen huonekalujen, kattokruunujen ja aubusson –mattojen kanssa. Todellisuudessa kuitenkin irtaimisto pelastui vähän aikaisemmin tehdyssä kaupassa, joka katkaisi aikaisemmat perinteet. Kaupat tehtiin maaliskuussa 1949 ja koko irtaimisto oli ajettu Kausalaan ja jaettu Partasten suurperheen kesken jo siinä vaiheessa kun talo syyskuussa paloi maan tasalle. Suuren flyygelin sai Partasten musisoiva tytär ja se kulkeutui hänen mukanaan Helsinkiin, jossa se vaihdettiin myöhemmin uuteen pianoon. 

 

Marlebäck nykyisin 

Haukkapään muuttaessa Massiin, Martti Kauppilasta tuli 1954 Marlebäckin uusi isäntä. Niittylahti oli talvisin kylmä ja kostea asua. Kilometrejä pitkän rantaviivan lohkomisesta viideksikymmeneksi huvilatontiksi, saaduilla rahoilla rakennettiin nykyinen, nyt jo huonokuntoinen ja vaatimaton omakotitalo. Kesähuviloiden pojanviikarit ehtivät tehdä vielä ennen muuttoa ilkivaltaa, rikkoa paikkoja ja kivittää navetanikkunat säpäleiksi. Routa ja lumi pääsivät sisälle rakennuksiin ja nostelivat perustuksia. 

 

Vanha vilja-aitta ja Kauppiloiden entisen kartanon paikalle rakentama omakotitalo

 

Elokuun kuudentena 1960 tanssittiin viimeiset tanssit Hellan rakennuttamalla tanssilavalla, jolla pyörähteli aikoinaan Tauno Palo ja Vappu –tytär. Betonipohja oli jo huonokuntoinen ja se katettiin lankuilla. Kyseessä oli uuden isäntäpariskunnan Urpo ja Asta Salon häät. Kauppaan kuului yhdeksän lypsylehmää, joiden lukumäärä nousi kahteenkymmeneen, kun Asta emäntä peri kotitilansa ja 17 hehtaaria peltoa - sattumalta juuri aikaisemmin Marlebäckistä lohkotulta Peräsaarelta. Vuonna 1991 tehty sukupolvenvaihdos jätti isännyyden Jukka Salolle. Kyseinen omistajasuku on tehnyt moninkertaisen Marlebäck –ennätyksen. 

 

Muinaismuistoja 

Vierailin syksyllä 2006 vielä kerran Marlebäckissä. Tiesin kartanon olevan autiona ja jo pitkään kiinteistövälityksen myyntilistoilla. Lyöttiläntieltä Uittoon kääntyessä tie mutkittelee muutaman kilometrin maalaismaisemassa ja muuttuu kuoppaiseksi hiekkatieksi. Lopulta ensimmäinen Marlebäck -viitta opastaa kulkijaa ja maisema alkaa metsätaipaleen jälkeen taas avautua peltosaroiksi. Valtaisa navetta näkyy aukean perällä pienenä silhuettina ja tienkaarteessa on varmasti viisikymmentä punaista postilaatikkoa yhtenäisenä jonomuodostelmana. 

Navetan vieressä oleva vanha tiilinen viljamakasiini on ainoita Hellan aikaisia rakennuksia - maamerkki joka auttaa hahmottamaan vanhojen valokuvien miljöötä Isäntäpariskunta on ostanut uuden maatilan Savosta. Ei uskoisi, että kartano on ollut vasta parisen kesää autiona ja ilman karjaa. Kaikkialla on melkein kainaloon asti yltävää nokkos- ja vadelmaryteikköä. Navetan ympäristö on niin tarkkaan kasvillisuuden vallassa, että reittiä sisään kurkkaamiseksi saa haroa aikansa. Navettamäessä olevan kellarin ovi on tippunut sijoiltaan ja lahonnut maahan. 

Vieressä romottaa pitkä aittarivi, jonka keskeltä on purettu kolmasosa, eikä sen päätykolmioita ole naulattu umpeen. Saan kiinni Vappu Tuomiojan muistelmista; ”Navettamäkeen rakennettu jääkellari oli erinomainen. Siellä oli etukamari, jossa oli kylmyyttä tarpeeksi ja ovi sisäkellariin, jossa talvella järvestä sahatut suuret jääkuutiot pysyivät sulamattomina koko kesän. Sinne vain oli sen verran matkaa, että keittäjän ja sisäkön lisäksi talossa tarvittiin pikkupiika juoksemaan jääkellarin ja aittojen väliä”. Moni navetan sivuovista on kaatunut karmeineen sisään, osa hienoista ikkunoista on pinottu navettasalin nurkkaan. Osa tippunut särkyen heinikkoon. Pitkät tiiliseinät aaltoilevat ja pääty on pahoin sortunut. Keskellä sisätilaa kulkee valtavan pitkä ruokintapöytä, seinävierillä lantakourut. On helppoa kuvitella kuinka niiden taustamiseen on tarvittu aikoinaan useampi navettapiika. Sivuhaarassa on suuri karjakeittiö ja ovi hevostalliin. Pilttuut ovat säilyneet valuineen ja takorautoineen Hellan ajoilta ja antavat vaikuttavia elämyksiä. 

Kävelen vielä iltahämärissä kuvankauniille hiekkarannalle. On aivan hiljaista, vain tuuli helisyttää haavanlehtiä. Yhtäkään huvilaa ei näy kotirantaan, jossa on uuden näköinen rantasauna. Kävelen rinnettä ylös kohti maalipinnaltaan hilseilevää taloa. Olen nyt Hellan puutarhassa, valtavassa nokkosmeressä, jonka ainoina muinaismuistoina törröttää kaksi sammalpeitteistä ja kuolintoreissa olevaa omenapuuta, kuin vieläkin nauramassa pilkallisesti Partasten hevosille. 

Lähempänä taloa on pyöreä aukko kasvillisuudessa, pahoin lohkeillut ja sammalta kasvava suihkulähteen kuoppa. Saan taas kiinni unikuvamaisista muistelmista; ”Ylähallissa oli iso peili ja valkoiset kullalla koristellut huonekalut, samaa kustavilais-empireä kuin Sibeliuksen Ainolassa.

Ylähallista vei ovi suurelle verannalle, joka antoi pihalle. Sitä vastapäätä oli talon emännän huone ja sieltä ovi johti järven puoleiselle verannalle. Puutarha tuoksui parvekkeelle. Näkyi suihkulähde ja veistos, kirsikkapuita ja Mustialan ruusujen valtaisa ympyräpenkki” 

 

Hella Wuolijoki kirjoitti vielä viimeisinä vuosinaan Jokelan kartanossa menestysnäytelmät Niskavuoren Heta 1950 ja Entäs nyt, Niskavuori 1953. Hän kuoli Helsingissä, 68-vuotiaana, helmikuun 2 päivänä, vuonna 1954. Hauta on luonnontilassa, eikä sille ole pystytetty muistokiveä. Niskavuoren luoja kuohutti ja jakoi jo eläessään mielipiteitä. Suuri taiteilija nautti vaikutusvallasta ja janosi elämää. Seurapiirinaisen poliittinen toiminta oli aina tapauskohtaista ja sitoutumatonta, hyvin tyypillistä taitelijan intuitioiden varassa elämistä. 

Hella loi elämällään käsitteen ja jätti lähtemättömät jäljet suomalaiseen kirjallisuuden historiaan. Yhdessä Aleksis Kiven jalan jälkiä seuranneiden Minna Canthin ja Maria Jotunin kanssa.

 

Ilmari Majuri 

 

Lähteenä; 

Vappu Tuomioja; Sulo, Hella ja Vappuli, 1997 

Pekka Lounela; Hella Wuolijoki, 1979 

Matti Haukkapään puhelinhaastattelu 21.2.07 

Yrjö Partasen puhelinhaastattelu 21.2.07 

 Asta Salon puhelinhaastattelu 23.2.07