Pohjois-Suomenkarjan taantuminen

 

Lapin sota ei ollut lapinlehmälle niin tuhoisa mitä on annettu ymmärtää. Sotahävikki oli lopulta suhteellisen pieni. Kohtaloksi koitui oman PSK-jalostusyhdistyksen lakkauttaminen 1.1.1950 ja yhdistäminen yhteiseksi Suomenkarjan jalostusyhdistykseksi.

Anna Nieminen, Sata vuotta pohjoisen maaseudun hyväksi, Lapin maatalousseura 1906-2006.

Kirjassa on Matti Kuivilan kaksi ennen näkemätöntä valokuvaa, sen lisäksi Nieminen valottaa lapin maaseudun vaiheita Lääninlampureista Unioniajan maatalouteen saakka

Kuva: Matti Kuivila

Reino Kainulainen, Tornionlaakson maakuntamuseo. Vasemmalla on kaksi selvästi Ay-rodulta vaikutteita saanutta lehmää. Oikealla itäsuomenkarjan rotutyyppiä, rodun sonneja tuotiin PSK-jalostusalueelle paljon, jopa siinä määrin että tornionjokilaakson suurimman karjapitäjän Liakan eli kansankielellä Naattaporin vallitsevaksi karjaroduksi mainitaan itäsuomenkarja jo v. 1927

* * *

Kansantaruissa on yhteneväisyyksiä, Aino Kallas kirjoittaa Reigin Papissa Viron harmaasta alkuperäiskarjasta; "Oletkos kuullut vedenkarjasta, joka öisin Näckmansgrundista nousee ja syö saraheinää aamunkoittoon asti. Niin rantataloihin kuuluu jääneen siitä jokunen harmaa hieho. Mutta veteen takaisin on heidän pyrkimyksensä, ja näin on minunkin, että minä sinne pyrin, kussa minua ei ole". Lapinlehmän sanotaan nousseen lähteestä. Brita Polttila on tallentanut Särestöniemessä kuulemansa kansantarun. Taloudenhoitaja Moilasen Aili oli kertonut siskonsa Linnean kanssa omasta isoäidistään Anna-Kaisa Koskamosta Tepsan Herraniemestä joka taas kertonut omasta isoäidistään. "Taru kertoo että siihen maailmanaikhan on ollu vielä vaikka mitä noitia. Mummon isoäiti oli nähny merenemännän kuljettamassa lehmikarjaansa Herrajärvestä vaaran laitumelle päiväksi. Illalla hän taas kokosi karjansa vaarasta ja vei takaisin Herrajärveen. Lehmät sukelsivat järveen aina samasta paikasta mistä aamuisin nousivat. Yhtenä päivänä muori oli jäänyt vahtimaan, ja kun merenemäntä tuli taas vaarasta karjansa kanssa, muori heitti tuliraudan lehmän yli. Lehmä jäi siihen paikkaan seisomaan. Muori juoksi, sitaisi kaulaan nauhan, talutti lehmän navettaan ja alkoi lypsää. Silloin merenemäntä oli tullut perässä ja huutanut navetan lantaluukusta; älä lypsä mejän lehmää pieneen tiinuun, ota sie saavi. Ja kun mejän mummo oli sitten tullu Tepsasta Koskamoon, se toi sieltä Herraniemestä lehmän tulleessaan, ja sanottiin että se oli sitä merenemännän lehmän lähtöä". Polttila, Korte-Heikka sutena ja muita Lapin tarinoita 1997

Reidar Särestöniemi oli kertonut opiskeluaikoina Brita Polttilalle tarinan kuinka Kelontekemässä asunut Takalon Sammu oli onnistunut hankkimaan itselleen vedenemännän lehmän. "Ylävirtaan Särestöstä, joen toisella puolella lähellä Valkaman taloa laskee Tiukuoja Ounasjokeen. Tiukuojan suussa, veden alla eli merilehmä. Kun kesäisin ensimmäistä kertaa sauvottiin korjaamaan jokitörmän rantaniittyjä, saattoi lehmä näyttäytyä. Kenen silloin onnistui heittää tuppipuukko merilehmän yli, sai sen omakseen. Ja niin suureen astiaan kuin lehmää ensikerran lypsettiin, niin paljon se antoi joka lypsyllä maitoa". Moni yritti lehmää omakseen mutta milloin jäi puukko pajuun tai mättääseen, sen onnistui saamaan vain edellä mainittu Kelontekemän ukko, hän raahasi emännälleen lypsyastiaksi veneen ja siitä asti lehmä oli lypsänyt veneellisen maitoa. "Vielä sodan jälkeen oli Kaukosen kylässä Hakalan Hennin karjassa ollu merilehmän sukuinen sonni. Kaukaa maalikylistä ja Kallosta saakka talutettiin sonnille lehmiä astuttavaksi. Kun Särestössä lehmä sai Hakalan sonnista vasikan, se ristittiin Maituriksi. Ja se se vasta lypsi, kymmeniä kertoja enemmän kuin muut. Reidar kehuskeli kertoessaan lehmäkulasseista jotka sodan jälkeen lapissa kauppasivat merilehmille sukua olevaa karjaa".

 

Yrjö Kokko, Tunturi, 1961. Sotien jälkeen Muonioon eläinlääkäriksi tullut Kokko kiersi poronpulkassa hoitamassa tiettömien taipaleiden takaa löytyviä lehmiä. Hän kertoi, vaikka saivat talven aikana yksistään luonnonniityiltä korjattua heinää ja sen loputtua jäkälää, oli tuotto kuitenki runsasta ja maito hyvin rasvaista eikä naudat tunteneet muita sairauksia kuin nälän ja räkkäkiusan. Vasta sen jälkeen kuin niitä alettiin hoitaa etelän tapaan, alkoivat kärsiä puutostauteja ja tiinehtymättömyyttä

Kuva: Finna

Jalostamatonta lapinkarjaa pidettiin surkeatuottoisena ja sen sanottiin olevan vain aavistuksen rotuvasikkaa suurempi, pihtikinttuisia ja pitkäkavaisia; saatanan karvakinthaita! Tokas tunnettu torniolaisemäntä säilytystoimien alkaessa

Kuva: Finna

Kuten kuvassa oleva valjaisiin laitettu sonni. Sonnin valjastaminen pohjoisen pientiloilla ei ollut mitenkään tavatonta, sillä tehtiin poron lisäksi tavanomaisia kotitalouden siirtotöitä, kuuluu jopa savottaan lähdetyn. Poro oli kuitenkin lapin runsaslumisilla alueilla ainoa varteenotettava kulkuväline. Vanhat karjaoppaat neuvoo sonnejen ajolle opettamiseen jotta ne säilyisivät siitoskuntoisina ja säyseä luontoisina

Ida Oukka 1902-1990 kertoo Kantojärven Oukan valkosista ajohäristä ja satapäisestä karjasta

Tuontirodut yleistyivät lapissa muuta suomea hitaammin. Syynä oli heikot ruokintaolot ja luonnonheinävaltaiset niityt. Vielä 1970-luvun puolivälissä joka neljäs lehmä oli suomenkarjaa. Kuvassa, emäntä Elsa Vaaraniemi Karungin Ylipäästä hakemassa karjaansa laitumelta. Karjassa oli vielä yksittäisiä kokonaan valkoisia ja kirjavia nupopää lehmiä

Kolme erillistä suomenkarjan jalostusyhdistystä; LSK, ISK ja PSK päätettiin yhdistää 1946. Yhdistyksien toiminta lakkautettiin vuoden vaihteessa 1950. Lapin sota ei koitunut lapinlehmän tuhoksi kuten yleisesti on annettu ymmärtää. Evakkoon lähti karkeasti 32 000 lehmää ja sieltä palasti 28 000. Sonniosuuskuntia oli ennen yhdistämistä kaikkiaan 144 joista valkoisia sonneja 116 osuuskunnalla.

 

Ylitornion Kantomaanpään osuuskuntasonni

 

Vastaavia lukuja antaa Toivo T. Kaila kirjassaan Lapin sota 1950. Lapin lääninhallitus oli määrännyt, PSK-yhdistyksen sihteeri, agronomi Erkki Lähteen sota-ajan kotieläinasianhoitajaksi. Häntä pidettiin pohjoissuomenkarjan parhaimpina tuntijoina ja hän hoiti myös sen palauttamisen ja huollon tyhjillä rauniopaikoilla.

Suurin sotahävikki mainitaan olleen 6-7 000 lehmän siirtäminen Keskipohjanmaalle jossa vallitsi ankara rehupula ja jota pahensi entisestään että alueelle siirrettiin suuri määrä karjaa myös Oulun läänistä. Ruotsissa olivat asiat huomattavasti paremmalla tolalla, mikä käy ilmi myös ylläolevasta tekstistä.. "varsin yleistä oli että moni valkolehmä maratonmarssin jälkeen vieläpä herui, ja vieraalla maalla kantaneet antoivat paremman ruokinnan ansiosta elämänsä tuloksen".

PSK:n 10.9.1943 päiväämä kirje. Kaikkia karjanomistajia painostetaan liittymään karjantarkkailuun vetoamalla kansahuollon viranomaisten määräyksiin. Elintarvikepula kärjisti maatalouden tuotantopainetta, tiukkaa säännöstelyä alettiin purkaa vasta 1948

 

Lopulta kävi kuten M.J.Kaltio kirjoituksessaan pelkäsi että kun yhdistykset lakkaavat kokonaan olemasta 1.1.1950  -värivapaamielisyyden vuoksi etelästä aletaan kauppaamaan ruskeita ja kyyttöjä sonneja. Aapajärven sonniosuuskunnan arkistosta löytyy ensimmäinen länsisuomenkarjan sonni Enska s. 25.1.1950. Tästä sonnista lähtien sukutauluissa esiintyy yksistään tunnettuja länsisuomenkarjan sonneja eikä PSK-rodusta löydy enää mainintoja

Sonniosuuskunnan arkistossa on tallessa astutustodistuksien vastakappaleet. Polveutumistodistuksia ei juurikaan ennen 1950-luvun LSK -sonneja, tämän jälkeen sonnien tarjonta ja vaihtuvuus lisääntyi, saman vuoden lopussa syntyi seuraava osuuskuntasonni Niku joka pidettiin nelivuotiaaksi, seuraavaksi ostettiin Vilho Kasalalta sonni Lukki jonka isä Viskaali LSK 11304V-49

Sonniosuuskuntien merkitystä on vaikea ymmärtää tänä päivänä. Niitä perustettiin kaikkein syrjäisimpiinkin maalaiskyliin ja niiden kukoistuskausi käsitti v. 1940-60 jonka jälkeen keinosiemennys yleistyi nopeasti.

 

* * *

 

Muuttaessani Kantojärven Oukkaan löysin varastohyllyn takaa tarkkailu ja tarkastustuloksien kirjat v. 1950-60. Kymmenessä kirjassa on kauniilla käsialalla kirjattuna aivan kaikki karjaan liittyvät asiat, tuotantotiedot, ruokinta aina laitumelle laskupäivistä sisälle navettaanottopäiviin. 

 

 

 

Emäntä Liisa Oukka os. Huttunen tuli ensimmäisen kerran Kantojärven Oukkaan karjantarkkailijatyttönä heti sotien jälkeen. Karjantarkkailijalla on ollut laskemista tuotantojen ja ruokintapäivien kanssa. Oman karjan lisäksi tiedot löytyy koko Alatornion pohjoispuolen tarkkailupiirin karjoista, tarkkailuvuonna 1958-59 oli mukana 38 taloa joiden keskimääräinen lehmäluku 5,1 keskituotanto 2 813 kg maitoa, rasvaa 119 kg rasvaprosentti 4,2%

Laskukaavojen ja luonnoksien joukosta löysin maininnan että alueella on tarkkailuvuonna 1953-54 Ayrshire -lehmiä 4 kpl. Samalta kaudelta löydän seminlogi V. Virtasen jättämät kuitit kahden lehmän, Kullankosken ja Mansikin siementämisestä Ay-sonneilla; Masto ja Liekin Poika

 

 

 

 

Keinosiemennys oli vielä satunnaista ja kokeiluluontoista, kunnes se yleistyi 1960 vaihtuessa. Viimeinen kuitti osuuskuntasonni Sepelillä käynnistä löytyy kyseisen vuoden tammikuulta. Maaliskuun alussa on maksettu jo Oulun Seudun Keinosiemennysyhdistyksen jäsenmaksu ja samana päivänä  siemennetty sk-lehmä Kullankoski sonnilla Mahti 5169V.  Lapin ja peräpohjolan lehmistä oli vielä kuitenkin 99,3% suomenkarjaa

Kuvassa Isak Alaperän navetta jossa pidettiin Kantojärven osuuskuntasonnit. Aikalaismuistelun mukaan sonni tuotiin navetasta ja kytkettiin pihassa olleeseen sähköpylvääseen. Kyläläiset taluttelivat lehmiään sonnille. Osuuskunnan jäsenet saivat astuttaa lehmiään siinä järjestyksessä kun sonnin pitäjä sai asiasta tiedon, ei-jäsenille astutusmaksut olivat kaksinkertaiset eikä lehmien käyttäminen saanut haitata osuuskuntalaisten toimia. Astutustodistuksissa mainitaan Kantojärven yhdistyksen sonneista; Aatto, Reipas 2454, Sepeli 8659 ja viimeisimpänä Hemmo

Aapäjärvi on yksi Karungin kylistä, alueella on ollut useita sonniosuuskuntia. Karunki on liitetty 1973 Tornion kaupunkiin. Sonninhoitaja velvoitettiin tuomaan sonni paikkakunnalla oleviin kantakirja -ja jälkeläisnäyttelyihin. Tämä sonni on käynyt Viipurissa saakka. Entisaikaan pitkätkään matkat eivät olleet ongelmia jos vain sattuivat junaradan varteen, erillisissä karjavaunuissa taittuivat näyttelymatkat ja siitoseläimet kulkeutuivat pitkiäkin matkoja syntysijoiltaan.

Pohjois-Suomenkarjan jalostushistoria päättyy sonniosuuskuntien kulta-aikaan, tästä syystä sonneista ei kerätty juurikaan spermaa keinosiemennyskäyttöön. Maininta löytyy ainoastaan Pelkosenniemen Mäkelässä v. 1956 syntyneestä sonnista Ampu 9114 josta jäi 214 tiineyttä.

Aapajärven sonniosuuskunnan ohjesääntö 4.12.1940