Lapinlehmä nousi lähteestä
Brita Polttilan muistiinmerkinnät Kittilän Särestöniemestä innosti minut tutkiskelemaan kansantarustoa. Lapinlehmän kun sanotaan nousseen lähteestä. Entisaikaan uskottiin kaikissa vesissä elävän vesikansaa, veden haltijaväkeä joka näkymättömänä elää järvissä, mutta yhtä hyvin saattaa näyttäytyä maan asukkaille. Keväällä kun menee heti jäiden lähdettyä rannalle ja tömistää jaloillaan maata ja huutaa; onko isäntä kotona? Lähdettä pidetään vanhastaan kaikkein puhtaimpana vetenä ja sen uskottiin omaavan parantavia ja puhdistavia voimia.
Samuli Paulaharjun tuotanto löytyy omasta kirjahyllystä ja yksistään jo näistä löytyi runsaasti kertomuksia, vieläpä samalta alueelta Kittilän Kelontekemästä kuin mistä Polttilakin kertoo. "Ja karjanlisää hankittiin järvenhaltijalta. Siihen aikaan oli Kelontekemän Vetehisellä vielä enemmän karjaa kuin nykyään, joukottain komeita vedenlehmiäkin. Niitä Kelontekemän emännät koittivat pyydystellä omikseen, ja joskus siinä onnistuivatki".
Paulaharju kertoo myös Maahiaisten karjasta jotka asuvat maanalaisissa verkostoissaan. Maahiaisiltakin saattoi eksyä lehmä ihmisten ilmoille. Kansantaru antaa tässä tapauksessa opetuksen ahneudesta ja tästä on peräisin joidenki vanhojen maatalouskirjojen maininta siitä ettei lehmää saanut lypsää tyhjäksi. Kertomuksen mukaan Heljun Reetta oli joutunut Maahisten maailmaan josta hänelle oli luvattu lähtiessä komea lehmä matkaan. Häntä oli kiusannut saavillisen lypsävä lehmä eikä hän malttanut neuvoista huolimatta olla lypsämättä sitä maitoperäksi vaan keräsi kaikki astiat mitä vain oli ja nilkoi sen tyhjäksi. Maahiaismuori oli ilmestynyt haukkumaan Reettaa maitosuonten rikkomisesta ja haki antamansa lehmän pois. Maahiaiset olivat oikeata karjakansaa, ahkeraa ja taitavaa. Heidän karjansa oli komeaa joukkoa ja mahtava näky kun se liikkui maanpäällisillä laitumilla. Enontekiön erämaissa maahiaiskarjaa tavattiin useasti. Vuontisjärven lompolon lanttoon ilmestyi melkein joka kesä kokonainen karja rantavesakkoon ahmimaan. Kittilän Tepastolla Keskitalon vainiolle oli ilmestynyt myös komea karja mutta sitä jahdatessa oli se kadonnut jäljettömiin.
Maahiaislehmän saamiseksi tarvittiin samankaltaisia taikoja kuin vedenalaisen lehmän: on pitänyt silmää räpäyttämättä hiljaa hiipiä aivan lähelle ja sitten viskata äkkiä oikean olkapään kautta lehmän ylitse puukko tai tulirauta, silmätön neula, kannaton nappi taikka vain lakki, huivi tai joku muu vaatekappale, heti tarttua lehmään ja taluttaa se kotiinsa. Maahiaisten lehmät olivat hyvälypsyisiä, mutta oli oltava tarkkana ettei kisko maitoa loppuun saakka. Jotkin lehmät olivat niin arkoja, etteivät antaneet maitoa muuta kuin saumattomaan astiaan, pahkamaljaan taikka pataan. Saumalliseen uurreastiaan jos rupeaa lypsämään laskeeki lehmä veren.
* * *
Paulaharju kertoo; vesikansa hoitaa karjaa samoin kuin maahiaisväki sekä maan päällä asuvaiset. Monesti nousee vedenkarja rantaruovikkoon syömään, painuen sitten taas järveen, ja joskus käyvät vedenmuorit itse karjaansa paimentamassa. Kelontekemän Koskaman Kaisa sai kerran nähdä, kun vanha lapinmuori nousi järvestä lehmäkarja perässään ja lähti metsää kohden. Metsästä käsin tuli toinen muori, pitkä ja laiha, kumarteli järvenmuoria ja sanoi: Täälläkö tekin olette. Toinen selitti: mie tehen lehmille uutta tietä, kun vanha tie on koskettu ja pilattu. Ja järvenmuori selitti metsänmuorille, kuinka Koskaman asukkaat ovat vainioillaan ja pelloillaan sotkeneet hänen karjapolkunsa.
Rikinä-muori oli mennyt kerran Tepsassa tulukset kourassa vahtimaan vesikarjan laidunpolulle, ja kun karja tuli lähelle, lennätti hän tuluksensa yhden lehmän ylitse, juoksi kellonriesimeen ja talutti elukan kotiinsa. Navetan edessä heitti muori hameensa lehmän päähän, pyöräytti elukan kolme kertaa ympäriinsä, ennen kuin vei navettaan. Ja sitten kyllä lehmä pysyi talossa, lypsi paljon ja teki vasikoita. Rikinä-muori jätti talonsa ja karjansa tyttärelleen Kaijalle. Kaijan poika, Jussa-äijä, sai sen jälkeen periä maat ja karjat; sitten tuli perilliseksi Jussan poika, Lassi joka kuoli viisi, kuusi vuotta takaperin. Talossa on vieläkin samaa vedenlehmän sukua, mustankirjavaa rotua, sellaista lyhytjalkaista, lyhytraatoista, pyöreää lajia. Samaa mainiota vesirotua on sieltä sitten saatu muuallekki. Jussa-äijä antoi kumminlahjana nuorukaisvasikan Alatepsan Jussalle, joka oli Koskaman muorin veljenpoika, ja Alatepsasta taas Koskaman muori hankki alun komeaan vedenlehmä-lähtöiseen karjaansa.
"Musta sonni". Yrjö Kokko, Laulujoutsen 1953
Flinttakylässä Peräseinäjoella on vähäinen lampi tai järvi. Sitä sanotaan Lamminjärveksi. Siellä niin kuin kaikkialla muuallakin vesissä on haltijansa ja haltijattarensa. Niillä on paljon komeata karjaa. Kerran eräs vaimo haki lehmiänsä metsästä, muttei sillä kertaa löytänyt, vaan tuli tyhjin toimin kotiin. Hänen kotinsa oli juuri tämän Lamminjärven rannalla. Hän meni vielä auringonlaskun jälkeen kuuntelemaan, eikö lehmien kelloa kuulu. Mutta mitä vielä, että ne enää kotiin tulisivat niin myöhään. Rannalla hän näkee kaksi komeata lehmää, joiden utarat olivat kovin täynnä maitoa. Hän ajattelee: ”Kenenkähän raukan lehmät ovat tuohon pohjastuneet? Kyllä minun täytyy ne lypsää, kun utarat ovat niin täynnä, etteivät tahdo käymään päästä, niin onhan lehmille helpompi”. Hän haki tuvastansa oman raintansa, johon tavallisesti lypsi koko karjansa maidon. Mutta ei hän ehtinyt vielä toistakaan lehmää lypsää puoliväliin, ennen kuin rainta jo tuli täyteen. Hän aikoi tuvasta mennä hakemaan toista astiaa, mutta silloin alkoi vesi lammessa sohista. Hän katsoi sinne luullen tuulispään tohisevan vastaisella rannalla, mutta näkikin vedenemännän taikka näkin kohottavan päätään ja vihdoin koko ruumistaan laineista. Se oli vaimon näköinen, hiukset hajalla. Se kutsui lehmiään nimeltään: ”Kliikun, Kliikun, Klaakun, Klaakun!” Silloin lypsettävät sujahtivat veteen kuin kalat. Vaimolle jäi vain maito minkä hän oli ehtinyt lypsää
Peräseinäjoki
Kerran nähtiin vaimon istuvan rannalla järvessä, ilman vaatteita, paljasihoisena, pää, kädet, rinnat veden yläpuolella. Se pesi itseään ja lauloi: ”Ptrui Kirjo, ptrui Karjo, ptrui haikia Haluna! Kirjo kiinni kytkettynä, Haluna vesihakoon!” Kohta ilmestyi rannalle kolme lehmää, näköjään puhtaita ja kauniita. Sitten ilmaantui vaimo valkea paita yllään, muutkin vaatteet olivat valkeat. Mies, joka näki tapauksen, odotti lehmien tulevan rannalta maalle päin edemmäksi, että olisi voinut kiertää lehmät kolmesti myötäpäivään ja kahdesti vastapäivään. Silloin lehmät olisivat jääneet maalle maalehmiksi. Mutta kun lehmät eivät kulkeneet edemmäksi maalle päin, ei niitä voinut kiertää. Lehmät ja vaimo nähtiin rannalla vähän aikaa. Sitten vaimo viittoili veteen päin. Lehmät kulkivat järveen ja vaimo perästä.
Joroinen
Kerran nousi vedenlehmä joesta maalle ja tuli syömään heinää. Tämän näki talon emäntä, meni ja otti lehmän kiinni ja vei navettaansa. Sitten tuli vedenhaltijan akka pyytämään lehmäänsä pois, mutta emäntä ei malttanutkaan antaa lehmää, koska se lypsi monta kiulua päivässä. Vedenhaltijan akka pyysi yhä lehmäänsä kovasti, kun hänellä oli pieniä lapsia. Hän uhkasi kovasti: Kun ikinä tulet veden päälle, niin kaadan sinut. Emäntä ei tohtinutkaan sitten pitää lehmää, vaan vei sen sinne mistä oli ottanutkin.
Alajärvi
Kerran oli eräs emäntä niityltä palatessaan huomannut toistakymmentä lehmää käsittävän karjan erittäin kauniita, kiiltokarvaisia ja puhtaita lehmiä syömässä talon niityllä. Emäntä ei ollut tuntenut lehmiä kenenkään lähiseutulaisen omiksi ja oli lähtenyt ajamaan niitä kotiinsa, aikomuksena sulkea ne yöksi navettaansa. Mutta kun hän oli ajanut lehmiä pienen lammen sivu, olivat lehmät menneet kaikki perättäin lampeen ja jääneet sinne näkymättömiin. Emäntä oli arvannut, että ne oli vedenhaltijan karjaa. Seuraavana iltana oli talonväki saanut lammesta runsaasti kaloja.
Äitivainaja oli kerran aamuvarhaisella lähtenyt melomaan Merkkolan niemestä Toraluhtaan ongelle. Kumpuniemen hiekalla hän oli havainnut komean karjan punakirjavia lehmiä. Oli arvellut, että kenenkähän lehmät ovat olleet yötä metsässä, ovat niin outoja, ettei lähitaloissa pitäisi semmoisia ollakkaan. Oli melonnut lähemmäs ja ajatellut että käympä lähempää katsomassa. Silloin oli yht’äkkiä alkanut järvestä kuulua kutsunta: Tuitu Kirjo, tuitu Karjo, tuitu Maatu, Mansikkini, joko lie Kirjo kiinni pantu, Haluna vesihakohon, Sirkku seimehen sidottu”. Silloin oli koko karja hyökännyt suoraan hiekalta järveen ja sinne kadonnut. Vain kuplat pinnalla poreilivat.
Puolanka
Paulaharju, Lapin muisteluksia 1962
Myytillisiä tarinoita, Lauri Simonsuuri, Suomalaisen kirjallisuuden seura
Kommentit
Lähetä kommentti