Sukujuurilla

 

 

 

Kuinka vähän meistä jää jälkipolville     

Eikä tätäkään vähää ilman harrastuneisuutta kulkea hautuumailla

Käyn tien toisella puolella olevassa kirkkoherranvirastossa. Virkailija on optimistinen, vainaja on sen verta "tuore" että tietoja löytyy.

Menee viikko, kuukausi, toinenkin. Poikkean uudestaan ja käy ilmi että vainaja on ortodoksi eikä mitään tietoja löydy.

Minun pitää ottaa yhteyttä Kuopioon, Suomen ortodoksisen kirkon keskusrekisteriin. Saan vastauksen että sukuselvityksien toimitusajoissa on yli vuoden jono.

Minulla on yksi ainoa valokuva jonka olen saanut joskus isäni tädiltä Eini Ilonalta s. v. -34

Kuvassa on pappani, hänen veljensä Vilho Kalevi Majuri joskus sotien alla karjalassa. Muistan hänen kertoneen heidän syntyneen Harlun kunnassa Läskelän kylässä. Olen jankannut tätä mielessäni ja se tulee heti sen enempää miettimättä, se on harvoja asioita joita minulle on kerrottu ja jotka muistan

Kirjasta siirtokarjalaisten tie saan tälle tiedolle varmistuksen. Perhe on muuttanut Harlusta lahdenpohjaan v. -34 ja tulleet siitä rajan yli Parikkalaan heti ensimmäisten evakkojen mukana syksyllä v. -39.

Tästä alkoi monille evakkoperheille tyypillinen kiertolaisuus joka päättyi Majureilla vasta 1951 Rovaniemelle saavuttua ja emäntä Lyydia Majurin saadessa töitä TVH:n siivoojana

 

 

 

Tornion Liakan Ahonmäessä

Loppuvuodesta 1939 evakkoperhe ehti siirtyä Parikkalasta pohjois-suomeen, jouluksi Rovaniemen kautta Tornion Kantojärveen jossa asuivat v. 1939-43. Sijaintia en ole saanut selvitettyä vaikka asun itse samalla kyllällä. Jatkosodan loppupuolella matka jatkui naapurikylään, Liakan Ahonmäkeen.

Kyseessä oli ilmeisesti tavanomainen evakoille lohkottu asutustila. Tyhjästä aloittaminen oli toisille lähes mahdoton tehtävä, Valtion maksamat korvaukset sai vasta valmiista rakennuksista ja raivatuista pelloista. Epätoivoiset evakot takasivat toisilleen rakennuslainoja. Harvoista tiloista muodostui perintötiloja, näin kirjoitti rajanaapurikunnan, Tervolan Varejoen asutustilallinen Erno Paasilinna muistelmissaan.

 

 

Tilasta on vielä jotain konkreettista jäljellä, keskeneräiseksi jäänyt päärakennuksen raunio. Navetta on ollut talosta katsoen vasemmalla, sivuttain maantien suuntaisesti. Siitä ei ole jäänyt kuin perustuskiviä ja jokin lahonnut ja maahan vajonnut päätykolmionaihio.

 

 

Vierailin raunioilla ohikulkumatkoilla, olin saanut koordinaateiksi; mäellä, aivan Yliliakan rajalla, jokeen nähden vastakkaisella puolen maantietä. En ollut kuitenkaan aivan varma kunnes äkkäsin vanhuksen tien varren postilaatikoilla. Pysähdyin juttusille

 

Sain varmistuksen että tässä tuvassa, keskeneräiseksi jääneessä kehikossa asui viisi vuotta, kolme sukupolvea Majureita. Puuhella on ollut uunin oikeassa kyljessä, sen tiiliä on tarvittu johonkin muuhun tarpeeseen. Valurautakansi on nostettu uuninkylkeä vasten. Vasemmalla olevasta ovesta on menty keskeneräiseksi jääneenseen kamariin. Huoneessa ei ole ollut muurattua tulisijaa tai edes lattiata kuten ei myöskään hellankupeesta ja ruokakomeron viereisestä ovesta mentävässä pikkukamarin aihiossa. Isomman kamarin nurkassa romottaa pahoin lahkovikaiset karjalaismalliset kiesinraadot.

 

 

Nyt olin varma että tässä uunissa on paistettu sukuni rieskoja. Oli vanha emäntä jota kutsuttiin Majurin muoriksi ja emäntä Lyydiä os. Palviainen. Isäntä joka oli nimeltään myöskin Vilho -oli ammatiltaan verhoilija. Käsityöläinen ja kuulemani mukaan myös kirvesmies.

Hirsirunkoinen talo on edustanut perinteistä peräpohjolaistyyliä, vintin portaat on lähteneet ulkokuistista. Salvokset on tehty huolella kirvesmiehen ammattitaidolla, ajan kanssa ja viitseliäisyydellä. Ulkokuistin runko on ollut poikkeuksellisesti salvoksilla, se on harvinaista. Yleensä nämä on tehty työnsäästämiseksi rankarunkoisiksi ja lautaverhoiltu. Yläkerran romahtaneessa päätykolmiossa on tuplaikkuna, siitä päätellen tuvan yläpuolella on voinut olla yksi asuttu vinttihuone lisä tilana.

 

 

 

Nurkkasalvokset on pitäneet vaikka katto on tullut alas lumien painosta. Navetassa on ollut ainakin kolme lehmää, sen sain kuulla lapsena Varkaudesta rasvaretkiä tekevältä Eini Ilonalta, tai nämä lehmät vietiin matkassa Tornion kaupunkiin, nykyisen Torpin alueella olevaan "Pikku-Berliiniin". Alue oli sotien aikana saksalaisten vuokra-aluetta ja sotien jälkeen parakit purettiin tai siirrettiin muuhun käyttöön. Vilho Majuri osti kaksi parakkia, toisesta vanhasta talliparakista tehtiin navetta. Parakit sijaitsivat nykyisen Kemintien varressa olevan Teboil huoltoaseman paikalla.

 

 

Pappani tutustui sotaväki aikana mummooni Kaarinaan. Vilhola niminen taajama omakotitalo on valmistunut 1958. Mummoni jäi pian tämän jälkeen leskeksi, kolmen alle kouluikäisen lapsen yksinhuoltajaksi, isäni ollessa 3-vuotias

Evakkotaival päättyi vasta v. 1951 Lyydia Majurin saadessa töitä rovaniemelta TVH:n siivojana, miehensä Vilho kuoli vähän myöhemmin. Eini Ilona on yhä elossa Pieksämäkeläisessä palvelutalossa