Luin Erno Paasilinnan Tähänastisen elämäni kirjaimet tuoreeltaan, suorastaan ahmin hänen muutakin tuotantoa. Minusta tuli jossain vaiheessa suuri Erno -fani. Terävänä satiirikkona tunsin hänet heti omakseni.

Asuin etelässä, mutta samaistuin vahvasti kotiseutuni miljööseen. Paluumuuttoni jälkeen aloin kulkea kiertoreittejä kengitysreissuillani. Erno kummitteli ajoittain mielessäni ja ajelin ristiin rastiin Varejokea. Katselin karttaa ja laskin Ernon kirjoista saamiani koordinaatteja, tuntui että minua johdettiin harhaan. Ehkä se oli tarkoituksenmukaista. Tuskin kukaan tahtoisi autioon kotiinsa ylimääräisiä kulkijoita.

 

 

Erno kirjoitti jo 1980-luvulla kuolleesta kylästä, joka kaavoitettiin aikoinaan umpikorpeen Petsamolaisevakkojen asutettavaksi. Enää parissa kylän talossa oli asukkaita.

 

Yhä useampi navetta on romahtanut lumikuormien alle. Vaatii jo harjaantunutta silmää erottaa entisiä peltosarkoja jotka tunnistaa lähinnä suorista koivuriveistä jotka on lähteneet aikoinaan kasvuun sarkaojien pientareilla. Varsinaiset sarat kasvaa läpipääsemätöntä ryteikköä.

 

Turhauduin ja unohdin asian ajoittain kokonaan, haastetta lisäsi sekin että Varejoen asutustilat oli samankaltaista tyyppipiirrustusta. Sivuteille poikkeaminen johti usein hakkuuaukeille tai vanhoille umpeenkasvaneille pelloille, tai yhä surullisemmaksi tekevien autiotalojen pihoihin joiden rauniot kasvoivat korkeaa horsmaa ja nokkosta. Yhtenä kesäkuisena iltana jokin sai minut kuitenkin yrittämään jälleen kerran tällaista sivutien pistoa. Ilta oli kaunis, mutta sääskiä oli aivan mahoton, meinasin perua aikeeni heti autosta noustuani. Jokin sai minut jatkamaan ensimmäiseen tien mutkaan. Mutkasta erottuikin tien yli kaartuvien raitojen lomasta punaista hirsiseinää ja valkoista nurkkalautaa. Sydän pamppailen jatkoin matkaani, tämän täytyisi olla Ernon kirjoista tuttu saunarakennus.

Pihapiiri oli kuitenkin niin umpeenkasvanut ja olin kuvitellut rakennukset vähän toisenlaiseen järjestykseen että olin täysin vakuuttunut vasta törmättyäny pihaa vartioivaan Maijaan. Muistin heti kertomuksen Ernon kirjasta Kotiseudulla ja vierailla mailla, Maija oli tehnyt vähän ennen kuolemaansa betoniveistoksen, se oli jäänyt keskeneräiseksi torsoksi, päättömäksi, hänen lähtiessään talveksi Hämeenlinnaan. Jonkun on täytynyt jatkaa veistos valmiiksi.

Rakennuksille on annettu välttämätön ensiapu vuosituhannen vaihteessa. Päärakennus saanut talkoilla uuden maalipinnan. Huomaan katsellessani että savupiippu on lyöty katonrajasta poikki ja katto on korjattu umpeen vuotojen estämiseksi. Kuusenoksien lomasta näkyy vinttikamarin ikkunaa jossa Erno aloitteli kirjailijanuraansa.

Väliaikainen asuinrakennus on korjattu niin hyvin että se on menettänyt jo autenttisuutansa. Pari kylänmiestä oli tehnyt tämän rakennuksen äkkiseltään parissa viikossa kesällä 1950. Väino Paasilinna oli jo hyvin sairas mies, Ernon kuvailujen mukaan teki pilkkoja kirveellä puunrunkoihin ja lyhistyi aina jokaisen iskun jälkeen juurelle huohottamaan. Elokuussa Maija synnytti perheen kuopuksen Riitta Kaarinan heinäladossa, kenenkään tietämättä että hän oli edes raskaana. Seuraavana talvena kuoli ensin Väinö Paasilinna ja pari päivää tämän jälkeen vauva. Maija jäi yksin seitsenpäisen lapsikatraan kanssa, keskelle metsää, keskelle lumien ja pakkasten, mottiin tiettömien taipaleiden taakse. Yksinäinen Lulu -lehmä ynisi seinäntakana, se oli tuotu karjavaunussa, Iistä etukäteen asutustilalle muuttoa varten ostettuna. Pari lammasta määki hermoja raastavasti

Perhe määrättiin tuberkuloositarkastuksiin ja todettiin terveeksi. Maija piti kunnan suhtautumista niin ala-arvoisena että maksoi sen myöntämän hautausavustuksen kokonaisuudessaan takaisin. En voi olla vertaamatta Maija Paasilinnan kohtaloa tämän päivän koronahysteriaan.

Pentti Fagerholm haastatteli Maijaa Ylen radioon 1971, karja oli hävitetty viisi vuotta aikaisemmin, kissa ja koirakin. Oli koittanut tämän jälkeen elämää pari viikkoa Reinon tykönä Kontulassa ja kyllästy. Sen jälkeen ollut vuoden Ernon luona hämeenlinnassa ja tuntenut olevansa vain muiden jaloissa; "Huonompi vesi ja ilma. Pohjosen ihminen luonnonläheisempi, ei viihdy etelässä. Ainoastaan jos on hyvä palkka ja toimeentulo niin pakko olla siellä. Lapsista näin alunalkaen ettei niitä kiinnosta maanviljely eikä maa eikä mikään tämmönen. Minä olen maanläheinen maahenkinen ihminen.

Erno ainoa kättä pitempi tässä, viisitoista vuotiaana ku isänsä kuoli. Erno ollu pisimpään tässä kotona. Aamupuuro Ernolle ja methään ja Arto sittenkö joutu siitä niin Ernolla kaverina, Arto oli kakstoista vuotias ku se on sahanu tukkia Ernon kanssa

Ilta tuli niin kolmelta navettaan taas, kyllä sitä on talossa työtä".

Maija jatkaa; "Hirveän luja asema, niinki terve ihminen niinkö ikäni ollu. Ihminen pannaa siihen tilhaan että saa tehä miehen ja naisen työt siinä samassa. Ja ku alkuaikana ku tänne tulthiin niin viimenen lapsi synty ja ku oli ite itelle kätilönä niin ei se kaksista ollu.

Toimittajan kysyessä lopuksi miten päivän saa kulumaan täällä varejoella;

-"Noh! Sehän on sitä vanhenevan ihmisen aprikointia, tekkee mitä milloinki miellyttää, ja jos ei miellytä niin makkaa ja nukkuu, ja ottaa välillä taplettia. Ja taas lähtee ja jos huvittaa niin hiihtelee. Minä hiihtelen hyvin usein. Tätä joka päivästä huushollia. Pientähän tämä on".

 

Itse hiihtelen myös hyvin usein ja tapanani on pitää suksia autonperässä, hiihtää aina sopivan hetken tullen siellä ja täällä, jokien jäällä, hyvin harvoin valmiita latuja. Yhden kerran kävin sydäntalven aikaan myös Paasilinnoilla, hakemassa sitä autenttisuutta. Ainoastaan ristiin rastiin hangella kulkevat jäniksen jäljet piirittivät pihapiiriä. Mietin Maijan pärjäämistä ja Ernon kertomusta isänsä kuolemasta, kuinka jäljet näkyivät lumessa pariviikkoa, isän viimeiset jäljet astuessa Virneksen rekeen, naapurin hakiessa hänet viimeselle matkalle sairaalaan. Erno oli saattamassa ja palasi kotiin ilman isää, mukanaan vain lompakko ja vaatemytty jonka poltti myöhemmin saunan takana nuotiossa.

Talon valmistuminen viivästyi vielä vuodella, siihen päästiin asumaan vasta jouluksi 1951. Erno erakoitui vinttikamariin kirjoitustensa pariin. Ikkunasta oli näkymä kauaksi Sasujänkän suuntaan jossa oli perheen suoviljelyksiä. Nyt maisema tyssää lähimpään pihakuuseen.

 

Navetankatto on uusittu, mutta perustukset ovat antaneet periksi ja se on notkahtanut. Se on kuitenkin vielä yhä pystössä toisin kuin muiden Petsamoilaisevakkojen navetat.

Muistelen Ernon kuvauksia arjesta, kuinka hän oli äitinsä apuna navetalla, puski vesiä karjakeittiön säiliöön ja hakkasi halkoja. Hevonen oli tärkeä, myös Arto Paasilinnan tuotannossa on paljon Varejoelta saatuja vaikutteita. Mainioita kuvauksia on muun muassa humoristisessa kirjassa Hirnuva maailmanloppu. 

Paasilinnojen ensimmäinen hevonen ostettiin välittäjältä ja se oli vaarallisen arvaamaton pyöreä tamma Piiu joka salavihaisena potkaisi lopulta Ernoa. Se sai lähteä ja tilalle tuli Riku joka oli vuosien ajan yksinäisen pojan kiintymyksen kohde lähes riippuvaisuuteen saakka. Erno kuvailee kuinka vapauskin oli yhteistä kun hän ajoi heiniä Kuusikosta ja Arpelasta saakka. Tähtikirkkaina talviöinä hän makoili kuorman päällä ja Riku juoksi kevyttä ravia suurimman osan matkasta.

Riku jäi käsittääkseni talon viimeiseksi hevoseksi joten tallin oven pielessä yhä roikkuvat kuolainriimut ja valjaan loput on mitä todennäköisemmin tämän ruunan jäljiltä.

Erno talon vanhimpana teki pölliä ja halkoja, löi kirveellä jalkaterään niin että valkoinen jänne purskahti ulos, raahautui tuntikausia kestäneen matkan kotiin, menettäen aina välistä tajuntansa. Korean sodan suhdanteet nosti puun hinnan pilviin, parikymppinen Erno hakkasi yksin autokuorman kuusitukkeja ja juonsi ne Rikun kanssa tien varteen.

Maijan ympärillä pyöri kosijoita. Yksikin kelvoton metsätyömies ajoi Rikun Ernon silmien edessä, kärryjen kanssa suonsilmäkkeeseen, täysin järjettömästi, Ernon täytyy vetää puukolla valjaat poikki, kiskoa Rikun kielen ulos suusta ettei se olisi tukehtunut ja naapuriavulla viimein pelastetuksi. Mies sai lähteä talosta.

 

Väliköstä vasemmalla olevassa navetassa neljän lehmän parsilaitteet, kongeineen ja syöttökouruineen, kuin vasta tehtyjä, uudenoloista puuta, mutta routa on särkenyt ja nostellut betonilattioita paikoin aivan murusiksi. Vasemmalla, karjakeittiössä muuripata ja käsipumppu ennallaan.

Maanmittauslaitos antaa omistajaksi pitkän liudan Paasilinnoja, ensimmäisenä pari vuotta takaperin kuollut Arto. Joukossa myös Erno tyttärineen. En usko sukulaisien enää käyvän, seuraavan sukupolven tunnesiteet on varmasti entistä löyhempiä vaikka jo itse Erno kirjoittaa kuinka ei ole kotoisin täältä, ei ole kotoisin mistään. Kertoo harvenevistä käynneistä äidin kuoltua. Kuinka ihmettelee itseään, miksi lähtee aina kuljeksimaan näihin korpiloukkoihin, itseään pakoon? Ja saa vain osakseen murhetta, kuolevista kylistä ja kuolevista seuduista joiden ihmisistä ei enää välitetä.

Erno kirjoitti kuinka lähistölle liikkui karhu ja pihassa oli hirvien makuuksia, linnut olivat kadonneet. Sisarukset eivät tahtoneet myydä kotitaloa, sille tuskin olisi helposti löytynyt ostajaakaan. Varejoki oli täynnään samankaltaisia tyhjäksi jääneitä pientiloja. Ylläpito oli kuitenkin vaikeaa ja tuli kalliiksi, muun muassa rakennusfirma teki kohtuuttoman tarjouksen ikkunaremontista kun lukivat lehdistä Arton miljoonatuloista.

Ajansaatossa sukulaisten käynnit yhä harvenivat. Erno vaikuttaa olleen sisarussarjan aktiivisin kulkija, joka kesäinen vieras. Avioeronsa aikaan kesällä 1988, ennen Tampereelle muuttoa Erno pakeni tänne. Uusi naisystävä Paula siivoili huoneita, tyhjillään ollut autiotalo oli pitkään kylmä, routa suli hitaasti talon alta. Puhelin kytkettiin ja yhteys ulkomaailmaan syntyi, Erno ja Paula tekivät kesänaikana pitkiä pyöräretkiä. Ernon muistotilaisuuden jälkeen on pihatie saanut kasvaa kaikessa rauhassa umpeen.

Antti Tuuri kertoo Erno elämäkerrassaan heidän kulkemisestaan Pentti Haanpään jäljillä joka oli Ernon läheisin suomalainen kirjailija jonka teksteihin hän palasi lähes päivittäin. Kuljen nyt vähän samalla tapaa Ernon jäljillä. En usko hänen kääntyvän haudassaan vaikka etsin senkin ja löydän suuren petäjän juurelta Tervolan hautausmaalta.