Hevonen ja Pentti Linkola

Eero Murtomäki, Osuuskunta Lumimuutos, 2004. Käytetty luvalla.

 

"Yli 30 vuotta. En muunlaista suhdetta hevoseen ymmärrä kuin että se on miehen työtoveri. Näitä joutilaita humpuukihevosia, niitähän mä en ymmärrä ollenkaan. Ravihevoset on erikseen, en mä niitäkään ymmärrä, mutta niillä nyt on joku tehtävä. Mutta näillä joita pidetään kotieläimenä niinkö kissaa ja koiraa, niitä mä en ymmärrä. En yhtään".

  

 

Myöhäinen kevät piti pakkasia huhtikuulle saakka. Aurinko oli sulattanut päivän aikana lumen sohjoksi ja kerännyt lammikoita. Autot olivat vetäneet syviä uria tiehen, jota oli nyt melkein mahdotonta polkea polkupyörällä. Minun oli kiire, en ollut taaskaan varannut riittävästi aikaa.

Esson baarissa oli muutamia aamunvirkkuja, Kuokka Olli ensimmäisenä vastassa ihmettelemässä tuloani. Kerroin kiirehtiväni ehtiäkseni junalle. Hän naurahti, tänään oli lauantai ja seuraava pikavuoro menisi vasta parin tunnin kuluttua. Harmissani tilasin kahvin. Sen juotuani en malttanut istua ja odottaa, vaan päätin jatkaa matkaa polkupyörällä. Valtatie oli jo sula ja sitä pitkin matka taittui joutuisasti.
Kouvolan rautatieasemalla silmäilin lehtilööppejä ja huomasin Ilta-Sanomissa jutun Pentistä hevosineen. “Linkola kalastaa ennätyspaksuilla jäillä”, koko aukeaman juttu kertoi kalastajan ja hydrologin kohtaamisesta Vanajavedellä. Kuvissa Pentti ajoi Rimmolla ja nosti siltä talvelta viimeisen verkkonsa, kiroten viimeisen saaliskalansa saatanan toutaimeksi.

Tämän luettuani kirosin minäkin yhtälailla sitä, että olin myöhässä. Tapaamista oli Pentin sanojen mukaan justeerattu jo toista vuotta, kirjoitellen perinteisiä kirjeitä. Kummallakin oli vain lankapuhelimet ja kun viihdyimme molemmat tahoillamme huonosti sisätiloissa, oli toista vaikea tavoittaa. Jatkoin harmistani huolimatta matkaa.

Sääksmäen tienristeykseen jäädessäni olin keskellä kauneinta Hämettä. Vanha kivikirkko jäi vasemmalle. Kevät oli täällä selvästi pidemmällä kuin kotonani aamulla lähtiessä. Rinnepaikoissa oli jo isoja pälviä, sulava maa tuoksui. Matkaa Pentin mökille oli vielä viimeiset toistakymmentä kilometriä. Kevätillan jo viilentyessä olin perillä, maamerkkinä risteyksen suuret kuuset ja roskalaatikot. Polkupyörämatkaa oli kertynyt päivän aikana reilusti seitsemänkymmentä kilometriä.

Perillä löysin Pentin kaivolta vettä nostamasta. Kaivossa oli nostokurki, sellainen mitä tapaa kotimuseoiden pihoissa. Kurki vinkaisi ämpäriä kaivoon painaessa, minkä jälkeen kuului vaimea kumahdus ämpärin rikkoessa veden kalvon kaivossa. Erittäin käytännöllistä ja kevyttä, ämpäriin oli sidottu vielä lisäpainoa ja vaikka sitä laskiessa tunsikin pientä vastusta, tämä helpotti ja kevensi täyden ämpärin ylös nostamista. Itselläni oli huono käytäntö nostaa vedet pelkän köyden varassa, ja kun pudotti ämpärin ylösalaisin kaivoon, pohjaan vajotessaan ämpäri sotki vettä. Joskus ämpäri jäi vain keinahtelemaan vedenpintaan, ja oli turhauttavaa nostaa se ylös puolityhjänä.

Nostokurjen ihmettely kävi tervetuliaisseremonioista, ja purin siihen kaivonkannelle tuomisiani. Lampaanviulu oli sulanut päivän aikana reppuun, mutta se ei haitannut kovasti tyytyväistä Penttiä, joka puhui kuinka kalakin säilyisi määrättömän ajan hattuhyllyllä. Pullo tilamaitoa toi saman ilon minkä joku toinen kokisi kirkkaasta. Pentillä oli aina tilamaitoa tai sen puutteessa kaupan punaista; sininen oli hänen mukaansa kurria ja rasvaton sitä mitä häneltä valui nenästä. Pentti suri karjatilojen katoamista, Ritvalaan marraskuussa 1978 muuttaessa oli vielä aivan lähinaapurissakin lehmäkarja.

 

 

 

Ori Rimmo. Kirjasta Pekka Turtiainen, Kalastaja

 

 

Rimmo-ori rouskutteli heiniään pilttuussa. Talli oli vaatimaton yhden hevosen talli, sellainen mitä ennen tapasi pientiloilla. Rakennus oli ulkoisesti vaatimaton ja näytti tavanomaiselta suorakaiteen malliselta heinäladolta pariovineen. Niistä sisäänastuessa talli oli heti oikealla, muutaman neliön pimeä huone jossa oli pieni ristikkoruutuinen ikkuna. Rimmo seisoi ikkunaseinällä kytkettynä kuin lehmä parressaan, vasemmalle jäi laidalla erotettu kujanne josta sai vietyä heinät hevosen edessä olevaan soimeen. Lannat tulivat suoraan ovelle, mistä ne oli helppo taustaa kottikärryyn ja työntää kasvimaan laidassa olevaan patteriin. Pihapiirissä ei näkynyt mitään tavanomaisia merkkejä siitä, että talossa pidettäisiin hevosta. Ei minkäänlaisia tarhoja tai laidunaitoja. Kovasti mahdotonta olisi ajatella Pentin pihapiiriin mitään muovitolppia ja nauhoja sähköpaimenineen.

 

Pentin hevoset eivät koskaan olleet mitään lemmikkejä - ne olivat työjuhtia, viimeisiä oikeita suomalaisia työhevosia. Niiden päivät täyttyivät valjaissa olemisesta ja venähtivät helposti jopa kahdeksantoistatuntisiksi. Hetket jotka hevoset tallissaan seisoivat, olivat varmasti levon kannalta tarpeellisia. Lauantai oli yleensä aina kalanmyyntipäivä, jolloin Pentti kiersi myymässä viikon aikana kertyneen saaliinsa, ovelta ovelle -periaatteella. Sunnuntai oli hevosen ainoa vapaapäivä, sen se seisoi tallissaan ja Pentillä oli tapana päästää se ainoastaan ”kylpemään” eli tuoda tallista ulos aurinkoon ja antaa sen piehtaroida. Kerran koitui Reku-ruunan kohtaloksi ”maanantaitauti” eli lannehalvaus, joka oli entisaikojen työhevossairaus. Se johtui siitä, että rankassa työssä olevat hevoset vaativat normaalisti raskaamman ruokinnan, mutta kun sunnuntain lepopäivänä hevoselle annettiin yhtä vahva rehustus niin maanantaina se sairastui. Pentti oli ollut kolme päivää poissa kotoa ja neuvonut kotimiestä antamaan alikuntoiselle hevoselle tavanomaista suuremman kaura-annoksen. Hän pääsi jäälle saakka, siellä Reku kaatui ensin polvilleen ja sitten kyljelleen makaamaan. Hevonen saatiin lopulta hyvien jäiden ansiosta traktorilla mantereelle. Se lopetettiin kesken kiireisimmän kevätkalastuksen, Pentillä oli tapana lisätä keväisin verkkoja saalismäärien huonontuessa. Hevonen teurastettiin, vedettiin lavetilla Satahämeen osuusteurastamon sairasautoon, Pentti kertoo Ylen dokumentissa, - kuinka se teki pahaa, melkein kun olisi vetänyt omaa veljeään teuraaksi, siltikin vaikka piti hevosta konnana ja roistomaisena, - se tykkäsi kyllä ihmisistä mutta teki kolttosia minkä kerkisi, - tästä syystä Pentti katsoi parhaimmaksi ettei yrittänyt hoidattaa sitä enää kuntoon.

Aamiaiseksi otettiin isosta paperisäkistä kaurasuurimoita lautaselle ja kaadettiin kylmää maitoa päälle. Vähän kuten nykylapset syövät muroja. Sain keitetyksi pannukahvit puuhellalla, kahvipaketin olin tuonut matkassa, kun tiesin ettei Pentti ymmärtänyt lämpimien juomien päälle. Laiminlöi myös sairautensa hoidon. Aamupalapöydässä hän mietti kuinka monena päivänä oli taas unohtanut lääkkeensä. Hänellä oli ykköstyypin diabetes ja insuliinia täytyi piikittää kolmesti päivässä, minkä lisäksi oli suun kautta otettavia lääkkeitä. Pentti keräsi pillereitä suureen kouraansa ja ajatteli ottaa niitä kaiken varoiksi viiden päivän edestä.

Olimme valvoneet edellisenä yönä pitkälle yöhön vaihtaessamme kuulumisia taloa vastapäätä olevassa verkkosaunassa. Rakennus oli periaatteessa sauna, jossa oli lisäksi saunakamari. Saunaa ei oltu käytetty varsinaisessa tarkoituksessaan oikeastaan koskaan eikä Pentistä saunakaveria saanut, peseytyikin harvakseltaan. Päätimme ottaa kilpailun, kumpi on pitempään peseytymättä. Kesällä nyt yleensä tuli peseydyttyä useammin ja käytyä joskus uimassakin, mutta yksin en minäkään viitsinyt yleensä ulkosaunaa lämmittää. Pentti tämän kisan taisi lopulta voittaa muistaakseni kolmella kuukaudella. Saunakamari oli täynnään katosta roikkuvia verkkonippuja ja puisia kalalaatikoita. Ovelta sai pujotella verkkojen lomassa aikansa ennen kuin löysi huoneessa olevan sängyn. Pentti nukkui täällä kalaverkkojensa keskellä. Huoneessa oli kylmänkoleaa, ainoana lämmityksenä saunan vesipata joka toi samalla myös kosteutta. Hajun saattoi arvata.

Yötä myöten verkkosaunassa valvottuamme ei sentään harrastettu mitään aamuviiden herätyksiä. Kello lähenteli aamukymmentä kun kuulin ensimmäisiä kolahduksia ulkoa, ja ikkunasta katsoessani näin Pentin kasailevan sahojaan ja muita tarpeita tallin edustalla olevaan laitarekeen. Hän oli lämmittänyt edellisen illan aikana minulle ylempänä mäessä olevasta talosta kamarin. Talossa oli vain tämä yksi kamari, tai tuvaksi sitä huonetta taidettiin kutsua, ja sen lisäksi keittiö sekä näiden kahden huoneen välissä oleva sisäeteinen. Ulkoapäin hämäävästi vanhalta näyttävä talo oli kuitenkin melko uusi, Pentin rakennuttama ja seinissä hirren sijasta lasivilla. Kirvesmiehet tekivät sen parissa kuukaudessa. Kysyessäni eikö Pentti itse osallistunut rakennustöihin, sain vastaukseksi hörönaurun. Hän oli osallistunut ainoastaan maalamalla ulkorakennuksen takaseinän ja senkin vain puoleen väliin saakka, siihen mihin maasta käsin ylsi. Nauroin Pentin kertomuksille siitä kuinka hän olisi tippunut heti miten kaikenlaisilta rakennustellingeiltä, kaikesta avuttomuudestaan ja siitä kuinka hänestä ei ollut minkään tekijäksi. Vaikka Pentti ehkä mielletään hyvin käytännönläheiseksi hevosineen, rekineen ja kalaverkkoineen, totuus oli kuitenkin aivan toinen, kattolampunkin saivat naiset vaihtaa.

Aamiaisen lomassa hän teki eväitä, kaivoi jostain eteisestä hiivaleivän joka oli aivan vihreänä homeesta. Katsoin kysyvänä kun Pentti alkoikin roskiin heittämisen sijasta leikata siitä viipaleita eikä ihmetys jäänyt pelkästään tähän, talossa ei käytetty myöskään minkäänlaisia tavanomaisia levitteitä vaan hän pursotti jokaiselle viipaleelle reilusti ketsuppia. Olin sanaton Pentin pakatessa eväitä reppuun. En osannut arvata, kuinka hyvältä tulisi vielä päivän aikana maistumaan homeinen hiivaleipä ja näkkileipäpaketin loppu.

Seuraavaksi Pentti haki Rimmo-oriinsa tallista keskellä pihaa olevan reen aisojen väliin. Hevonen seisoi siinä kiirehtimättä, vaikka isäntä touhusi valjaiden ja muiden tarpeiden kanssa. Verkot oli siltä talvelta jo nostettu, mutta se ei tiennyt Rimmollekaan toimettomuutta – päinvastoin, kiire oli entistä kovempi. Pentti oli tinkinyt kalastuskaudesta, supistanut sitä jotta ehtisi ennen jäiden heikkenemistä raivata lintukareja. Tiiraluodoiksi hän taisi niitä itse kutsua. Vedenpinnan säännöllistäminen sai aikaisemmin täysin puuttomat luodot kasvamaan leppää ja pajua, eivätkä tiirat mahtuneet enää puuston sekaan pesimään. Kalastaja, joka oli myös ornitologi, puuttui käytännön työllä tähänkin asiaan.

 

IS 29.3.2003 Peter Jansson

 

Kevätaurinko sulatti vettä jäänkannelle, joka taas pakastuessaan jäätyi. Pentin aikaisempi hevonen Roope oli kuulemma toisinaan jäätynyt jaloistaan kiinni jäähän, ja vaatinut ihmisen apua. Hevosilla oli ehdottomasti oltava hokkikengät, jotka narskuivat kovaan ääneen purressaan jäähän. Reen jalakset vonkuivat ja Rimmo oli selvästi mielissään saadessaan ravata yhtäjaksoisesti kilometritolkulla.

Rimmo seisoi jäällä paikallaan ohjat milloin mihinkin laskettuna, se tiesi tehtävänsä. Kuinka monia satoja tuhansia tunteja se olikaan ehtinyt seistä Pentin hakatessa verkkoavantoja ja  purkaessa saalista rekeen. Siihen luotettiin sataprosenttisesti, eikä kiinnitetty sen enempää huomiota. Ei vaikka sen lähteminen omavaltaisesti tietäisi useiden kilometrien jalkapatikkaa. Lunta ei ollut sinä talvena kahlattavaksi saakka, mutta jääkenttä oli peililiukas ja olisi vaatinut lähinnä luistimia. Pentti kirosi ilmastonmuutosta, hurjasti lisääntyneitä tuulia. Puuskat veivät kaiken, hevonen oli hänen mukaansa ainoa mikä pysyi jäällä, jäähän lyödyn tuuran lisäksi ja sekin vain neljän jalkansa ja hokkien ansiosta. Lapiotakaan ei voinut laskea käsistä, tuulenpuuskat vei jatkuvasti mennessään saaveja ja ämpäreitä, ei ehtinyt nähdä kuin salaman ja sen jälkeen pienen pisteen katoamisen horisonttiin.

Tiiraluodot eivät olleet suuria, muutaman metrin levyisestä kymmeniä metrejä pitkiin kaistaleisiin, suurimmillaan pieniä saaria. Sokeritaudin väsyttämä Pentti konttasi suurimman osan ajasta, konttasi tyveltä tyvelle. Puhdisti kintaalla ja alkoi kihnuttaa pokasahalla. Puu toisensa jälkeen rojahti jäälle ja minun tehtäväkseni jäi karsia oksat kirveen kanssa. Huomasin pian, kuinka tarkka hän oli kaikissa toimissaan. Leppiä oli risuista aina vankkaan reidenpaksuiseen, jotka kaikki oli kaadettava pieniä risuja myöten, jotta alue jäisi täysin puuttomaksi. Sahauspinnan tuli olla suora ja rangat oli pätkittävä sentin tarkkuudella rekikehikon sisään sopiviksi. Viistoja päitä, tyhjiä senttejä, ilmaa ei saanut jäädä kotiin vietäväksi. Sanomista tuli koko ajan joten katsoin parhaimmakseni huolehtia risusavotasta. Napsin oksat kirveellä irti rungoista, leppähän on kiva karsia ja samoin halkoa. Oksat rasahtelevat poikki toisin kuin koivussa, jossa ne ovat hyvin sitkeitä, ja pöllien halkomisessakaan ei tarvita voimaa. Toiset pitävät leppää polttoarvoltaan surkeana eivätkä korjaa sitä talteen, mutta nämä ajettaisiin tietenkin tarkkaan kotirantteelle. Kyllä minä itsekin kaiken lepän korjaan, minusta se on erityisen hyvä hellapuu tai vesipadan alle. Lämmittää kylmät huoneet ja veden nopeasti. Ainoastaan risut jäivät meiltä nyt hyödyntämättä, mutta ei niitä haitaksi saanut jättää, ne oli kasattava tarkasti rekeen viimeistä oksaa myöten ja ajettava kauas mantereelle eikä niitä saanut jättää liian lähelle rantaviivaa, jotta ne eivät ajautuisi veteen ja sitä kautta kalaverkkoihin. Pentti puhdisti vesiä myös aikasempina vuosina kun vielä syyskalasti, keräsi kaikki verkkoihin takertuneet risut veneen pohjalle ja kasasi kotirantaan. Risut kerättiin nyt rekeen ja ajettiin kilometrien päähän.

Minä olin käynyt Tervolan maatalousoppilaitoksen, Timpan karjatalouskoulun, ja oppinut siellä tekemään kunnollisen kokoisia kuormia. Kottikärry toisensa jälkeen oli siellä minun edestäni rojautettu pitkin käytäviä mikäli kuorma ei ollut riittävän suuri, ja rehua AIV-tornista kärrätessä kuorma täytyi osata leventää aisojen varaan ja yli laitojen, tietenkin siten ettei se myöskään leviäisi matkalle. Tehdessäni risuista samankaltaisen kuorman laitarekeen, oli Pentti hyvin skeptinen ja aivan varma että kuormani leviäisi jäälle, mutta ajettuani kuorman toisensa jälkeen ehjänä läpi kaikkien risukkojen, Pentti alkoi pikkuhiljaa vakuuttua ja oli lopulta aivan haltioissaan ja risti minut älyköksi. Kuormaustapa voitti tietenkin tavattomasti aikaa.

Luoto seurasi toistaan, välimatkaa saattoi olla useita kilometrejä. Valmiiksi pätkityt pöllit jätettiin kasoihin, Pentti ajaisi ne omineen ennen jäiden lähtöä. Päätettiin painaa nyt yhteistuumin urakalla. Rekeä tarvittiin risunajoon ja se kuormattaisiin vasta aivan viimeiseksi kotiinlähtiessä. Päivä taittui illaksi, rankka raekuuro yllätti ja Pentti käänsi hevosen siten että rakeet piiskasivat sitä selkäpuolelta. Kuuntelin kuinka kyyristyneen Pentin ruikutus muuttui ääneen itkemiseksi, mikä teki minut vähän vaivautuneeksi, mutta ei kestänyt hetkeä pidempään. Kuuro oli pian ohi ja matka pääsi jatkumaan, auringonkajo palasi horisonttiin. Välistä pysähdyttiin juomaan, käytiin jäälle makuulteen jotta yltäisi juomaan railosta. Ne olivat vaikeita paikkoja ja estivät jäällä kulkemista. Keksin suuren kiven jonka laella oli syvennys ja siinä sulamisvettä, mistä sain juotua seisaalteen. Kiljahdin ja ristin sen kekseliäästi juomakiveksi. Pentti nauroi jo osin väsymystään, mutta aikoi muistaa tämän juomapaikan ohikulkiessaan.

Iltaa kohden aloin toivoa jo hartaasti kotiinpaluuta ja ehdotella sitä ääneenkin. Pentti sai yhä useammin jonkinlaisia insuliinishokkeja, jotka pudottivat hänet polvilleen. Kiroilun säestämää ähinää ja puhinaa ja jos jalat eivät kantaneet, niin silloin hän konttasi. Välistä oli pakko haukata homeista ketsuppileipää, joka alkoi jo huveta - kuinka hyvältä se maistuikaan! En kuitenkaan uskaltanut syödä sitä enää, ei siksi että olisin pelännyt sairastumista vaan siksi että pelkäsin Pentin puolesta, että hän tuupertuisi lopullisesti enkä saisi kiskotuksi häntä rekeen. Iso raamikas mies.

 

Roope ja Pentti 1996

 

 

Vuodenajat rytmittivät Pentin elämää. Ensitapaamistamme suunnitellessamme kesäkuun puolessa välissä hän kirjoitti minulle: ”Minulla on meneillään sellainen vuosiohjelma, että toukokuun, kesäkuun ja heinäkuun asun maastossa, kuljen linturetkillä tauotta kolme kuukautta, nukun teltassa lähes joka yö eri paikassa – enkä käy kotona kuin jonkin kerran kesässä kaikkein hurjimmilla myrskyilmoilla. Silloin käyn kokoamassa ja maksamassa postin tuomat laskut ja kitkemässä salamavauhtia puutarhani ja vihannesmaani”. Syyskalastuksen jälkeen aikaa vapautui lintuhavaintovihkojen puhtaaksikirjoittamiseen. Pentin vanha Triumph -merkkinen kirjoituskone oli toisella puolen ruokapöytää. Koneessa oli aina liuska valmiina ja sillä hän paukutti pieniin taskuvihkoihin siistillä käsialalla kirjatut havainnut paperiarkille, ja vei ne mappeihin. Niitä oli kaikkialla seinää kiertävinä pinkkoina. Kirjoittaminen oli Pentille vastenmielistä ja suorastaan tuskallista, selkä kramppasi ja sitä oikaistessa oli hakattava välistä halkoja. Syksyllä ja näin keväisin, niin sanottuina joutuaikoina, päivät kuluivat tarkkaan näissä kirjoitustoimissa.

Nyt lumen alta paljastuva kuorma pintalautoja oli saatava pois leppäpöllien alta. Pentin paukuttaessa kirjoituskonetta sahasin varmaan toista mottia hellapuita, minkä jälkeen isäntä tuli tarkastamaan aikaansaannoksiani. Sanomista tuli tottakai, enkä voinut käsittää sitä kuinka tarkkaa tämäkin työ oli. Pokasahalla jonka terä kiersi oli jotenkin kyettävä sahaamaan suoraan. Pentti oli ottanut mitan hellanpesästä ja tehnyt minulle mittatikun, jonka kanssa oli sahattava jokainen pätkä erikseen. Ja pinoaminen tallin välikköön - se vasta olikin tarkkaa. Täytyi käyttää ohjurilankaa, sillä pinoista oli tultava luotisuoria ja muotokauniita. Välillä kipaistiin kaivolla juomassa. Kaivolta kannettiin ämpärillinen vettä silloin tällöin sisälle taloon tai verkkosaunaan, missä Pentti lämmitti veden Rimmolle juotavaksi ja kantoi sen taas sieltä talliin. Hän piti tätä käsittämättömänä myönnytyksenä; juomaveden lämmittäminen oli hänestä täysin järjetöntä mutta sen olivat neuvoneet vanhat hevosmiehet, ähkyn välttämiseksi.

Illalliseksi keitettiin perunat. Ruoka oli suoraansanottuna kamalaa, perunat olivat täysin syömäkelvottomia. Ne olivat Pentin itse viljelemiä, mutta rutto oli vikuuttanut niitä syksyllä ennen nostamista. Maakellarissa ne olivat pilaantuneet nyt siksi entistä herkemmin, ja oltiin jo pitkällä keväässä. Perunat olivat enimmäkseen mustia. Katsoin pöydän toisella puolella syövää Penttiä, joka veti perunoita ilmeenkään värähtämättä, kuorimatta tietenkin ja mustumat mukaanlukien. Yritin tehdä saman perässä, pilkoin perunat niin pieniksi että sain nieltyä ne kokonaisina sen enempää maistelematta. Lisäksi oli vihreitä ja keltaisia itseviljeltyjä tarhapapuja, jotka oli otettu pakastimesta sulamaan. Eivät kutkutelleet minun makuhermoja nämä pavutkaan. Kalastuskauden päätyttyä löytyi talosta tietenkin myös kalaa. Pentillä oli tapana säästää kaikki myyntikelvottomat omaan käyttöön ja säilöä ne eteiseen kannellisiin ämpäreihin ja laatikoihin. Nyt hän tarjosi syötäväksi tuskin aivan eilispäivänä paistettua uunikalaa. Yritin olla kohtelias ja syödä vähän tietäen, etten näillä eväillä montaa päivää jaksaisi. Pentti sai tästä taas lisäsyyn muistella minua miehenä, joka elää pelkästään kahvilla ja tupakalla.

Ovenpielusseinään kiinnitetty kiekkopuhelin pärähteli tuon tuosta ja häiritsi nyt Pentin syöntiä. Naisen ääni kuului läpi ja arvasin soittajan Anneli Jussilaksi, jonka tiesin entuudestaan Elonkehä -lehden kautta. Pentti myötäili ensin ja antoi lyhytsanaisia vastauksia, alkaen lopulta tiuskia ennen kuin sulki linjan. Selvästi hermostuksissaan hän ehdotti että lähdettäisiin verkkosaunalle. Sitä ennen hän poikkesi tarkastamassa, että kamariin sytytetty tuli paloi yhä. Verkkosaunassa istuttiin taas pitkälle yöhön, ja mistä muusta miehet puhuvat saunassa kuin naisista. Anneli oli yksi Pentin entisistä, ja hänen soitostaan keskustelu sai kimmokkeen. Kyllä Pentistä olisi saanut tehtyä hyvän sovinistinkin, mikäli joku olisi tähän aiheeseen keksinyt puuttua. Ei hän naisillaan kerskunut, vaan aihe tuntui tekevän hänet enemmänkin melankoliseksi.

Verkkosaunan kalaverkkojen alla, kalalaatikoiden ja verkkoroskan peittämässä sängyssä Pentti nukkui yönsä puhelinta paossa. Siitä sängystä oli lähtenyt vähän ennen minun tuloani Anneli Sauli, tuo suomifilmeistä tuttu tumma kaunotar joka oli rakastunut palavasti Penttiin ja näihin askeettisiin olosuhteisiin, elämäntapaan. Pentillä riitti vientiä ja hän vetosi naisiin vielä näin ikämiehenäkin. Suhdesoppaa oli jo kerrakseen kahden naisen loukussa. Sirkka Kurki-Suonio oli kestänyt Penttiä vuosikymmenet. Avioeron jälkeen naiset olivat sopineet keskenään, että Sirkka ottaisi Pentin huolehtiaakseen. Sirkalla oli myös asunto Helsingin Tapanilassa.

Saulin jättämä elämäkertakirja oli yöpöydällä tai minkä lie kalalaatikon kulmalla. Pentti yritti kuulemma lukea sitä ennen nukkumaanmenoa, mutta ehti kuitenkin yleensä nukahtaa ennen kuin pääsi edes kunnolla makuulle. Tänäkin aamuna hän oli herännyt insuliinipiikki vatsanahassa. Minulla odotti kotona vihitty vaimo ja sylivauva, minkä lisäksi karjakko sotki kotikuvioita parhaillaan, joten Pentin puhelin oli soinut illan aikana pariinkiin otteeseen. Naiset soittelivat minulle vuoron perään, toinen navetalta, toinen lapsi kainalossa tuvasta, eivätkä tulleet keskenään toimeen. Yötä myöten jutustellessamme Pentti purskahteli kielikuvilleni niin että räkä karkasi nenästä ja vedet valuivat silmistä kertoessani, kuinka karjakko hyppäsi veneestä kesken verkonlaskun ja ui rantaan. Ei hän meinannut malttaa päästää minua edes tupakalle vaan huuteli takaisin jatkamaan ”hulluja juttuja”.

Ei meidän jutut menneet kuitenkaan aina näin hyvin yksiin. Muistan kuinka luettuaan kerran Suomen Kuvalehdestä että olin muuttanut karjoineni Valkealasta Espoon Luukkiin, Pentti soitti ja haukkui minut luopioksi, ja laski kuinka monta neliötä peitin nyt turhaa elävää luontoa rakentamani navetan alle. Eikä hän tahtonut aina ymmärtää sitäkään kuinka annoin vasikoiden juoda mielinmäärin tätä jumalaista nestettä eli maitoa. Pentille oli aivan turha selventää mitään maatalousbyrokratiasta tai sen kannattamattomuudesta. Hän itse harjoitti täysin järjenvastaista ja kannattamatonta kalastusta periksi antamatta, vaikka tilanne ajautui vuosi vuodelta enemmän umpikujaan. Kalat olivat joskus menneet kaupaksi suoraan Helsingin ravintoloihin, tukkuihin tai myytiin torilla. Ajat olivat kuitenkin muuttuneet ja hintojen romahtaessa ja vaihtoehtojen loppuessa, Pentti ajoi hevosella myymässä kalojaan ovelta ovelle.

Riitta Kylänpää, Pentti Linkola, -ihminen ja legenda

Pentti oli yksi suurimpia vaikuttajia siihen, että minäkin lopulta pitkän harkinnan jälkeen hankin työhevosen. Jo aivan ensimmäisissä kirjeissämme hän kirjoitti: ”Meidän pitää järjestää tapaaminen talvella, että työhevoseni on vain silloin kotona. Kesät ja syksyt se on tyttöjen ratsuna kuhmoisissa saakka, 100 kilometrin päässä. Ja hevosta haluaisin sinulle näyttää ja ylistää! Hevonen sinun on kyllä ehdottomasti hankittava, sehän on välttämättömyyskapistus, korvaa auton, traktorin ja moottorikelkan yhdessä persoonassa. Vaihda ne vinttikoirasi hevoseen, niistähän ei ole kuin valtavasti kustannuksia”.

Jo ennen Pentin ensitapaamista ostin melkein parikymppisen työkantakirjatamma Totolin, Valkealan Anttilasta markalla. Olin tuskaillut maatalouden vetovoimakysymyksen kanssa, kiskonut polttupuurankoja käsin ja maitokärryin, kärrännyt lantaa kottikärryllä ja kääntänyt loputtomasti peltoa talikolla. Tamma vedätti minua ensimmäisinä vuosina kaks nolla. Se painoi ohjille ja vei minua, minun vain maatessa kuorman päällä ja koittaessa pysyä kyydissä. Se kiersi minua laitumella karkuun ja oli lopulta kiinnisaataessa kytkettävä molemmin puolin valjastaessa. Se kuopi etujaloillaan niin että maa pölisi.

Lähtökohtani hevosiin ei ollut mitenkään mairitteleva. Pelkäsin suurta kokoa ja sitä, että ne purisivat ja potkisivat. Minulla oli hevosista yksistään huonoja kokemuksia. Mummoni kotitilalle Kallivaaraan saapuessa oli tapana ajaa auto aivan porraspieleen, mistä suvun naiset hoputtivat lapsia kiireenvilkkaa suoraan autosta sisälle. Vapaana pihapiirissa kulkenut hevonen oli aiheuttanut hampaidensa kanssa monet itkut ja kiukunpuuskat. Eikä teini-iässä koettu selästä putoaminen auttanut tässä asiassa yhtään. Tallitytöt laittoivat minut silloin aivan tahaltaan sellaisen hevosen selkään, jonka tiesivät vikuriksi ja jolla oli tapana lähteä viemään. Muistan vain kuinka roikuin selässä toisen jalustimen varassa, ja miten maneesin seinätolpat vilistivät silmissä ennen kuin mätkähdin selästä hiekalle.

En ollut saanut oikein vielä hevosiin kipinää siitäkään, että näin lapsuudessani usein työhevosia pellolla. Aavasaksanvaaran kupeessa kauniin Tengeliönjoen varressa pitivät Esa Helaakoski ja Minna Siilasvuo pientä omavaraistilaa. Perinteinen pientila kotieläimineen ja heinäseipäineen. Muuttivat siihen maantievarteen, jonka ohi me ajettiin aina naapurikylässä, Etelä-Portimojärven Viraniemessä olevaan mummolaan. Vietin Ylitorniolla paljon aikaa etenkin murrosiässä. Ohi ajaessa oli aina hiljennettävä, jotta ehti, ennemmin kuin hevosia, ihailla heidän kolmea valkoista lapinlehmäänsä ja laajoja kasvimaita. Esalla oli usein hevonen valjaissa ja näin hänen tekevän peltotöitä, äestävän niin että maa pölisi. Olin minä tietenkin lopulta jossain vaiheessa kuitenkin hevosenkin ohjissa, ja muistan sen tunteen kuinka ohjastin ensi kertaa elämässäni hevosta enkä sen vähempää kuin Esan oriparia, Tuhokasta ja Lordia, vankkureilla kohti Aavasaksaa. Esa kurssitti minua, kun oli talvi ja maa jäässä, mutta lunta juuri sopivasti niin kyntämistä harjoiteltiin joen jäällä.

Ennen ensimmäisen hevosen ostoa olin vielä kahden vaiheilla ja kävin potkiskelemassa pientä punaista hytitöntä Massey Fergusonia. Kävin tinkimässä kauppahintaa, viidellä tuhannella saisin matkaan peräkauhan ja joitain muita vanhoja maatalousvälineitä. Olin maatalouslomittajana Valkealan Anttilassa ja puhuin tästä traktorinhankintasuunnitelmasta. Minulle sanottiin suoraan että tappaisin sen kanssa itseni, ajaisin ympäri. Enkä olisi ensimmäinen, näitä tapauksia riitti aikanaan kun ensimmäiset traktorit alkoivat korvata hevosta peltotöissä. Minulle puhuttiin että ottaisin ennemmin talossa olleen vanhan tamman kokeeksi, se oli oikein työkantakirjatamma, itsepäinen kuin mikä, eikä siitä ravuriakaan tullut, sillä oli ajettuna vajaat parikymmentä lähtöä ja tonni rahaa.

Pentin luona katsoin kuinka rauhallisesti ja silti niin verkkaisesti Rimmo lähti tallin edustalta kohti Vanajavettä, puikkelehti läpi tiheän risukon, puuston ja rantakivikon kuin suorittaisi jotain tarkkuusajokoetta. Vähänkään taitamattomampi rysäyttäisi luokkinsa ensimmäiseen puuhun, rikkoisi valjaat ja katkoisi aisat. Pentti osti ensimmäisen hevosensa Nastolalaiselta isännältä jo kuusikymmentäluvun puolivälissä asetuttuaan Kuhmoisten kissakulmalle. Se oli silloin seitsenvuotias, Tuli -niminen tamma. Paikka on yhä Linkolan tyttärien Leenan ja Mirjamin käytössä, ja Pentin hevoset olivat siellä aina kesälaitumella aivan myöhäiseen syksyyn ja lumen tuloon saakka, viimeisenä Rimmo kesällä 2006.

 

Pentti ja tamma Tuli, Riitta Kylänpää, Pentti Linkola -ihminen ja legenda

 

Tuli oli suurenmoisen ihmisrakas hevonen, se vastasi jäällä moottorikelkkaa ja metsässä traktoria ja oli isäntänsä mukaan kaikessa konetta parempi. Tämän parikymmentä vuotta palvelleen tamman jälkeen Pentti osti Reku-nimisen ruunan josta ei pitänyt lopulta lainkaan, se oli hänen mukaansa ikävä ja ihmiselle epäystävällinen hevonen. Sen kohtaloksi koitui lannehalvaus eikä se ehtinyt olla talossa montaa vuotta. Seuraava hevonen oli myös ruuna, Visa nimeltään. Sen Pentti oli karkuuttanut heti ensimmäsellä avannolla ja saanut kiinni vasta iltahämärissä. 

Kolmas ruuna Roope palveli sitä vastoin kymmenkunta vuotta jonka jälkeen alkoi olla jo loppuunajettu. Ikä tuli vastaan. Pentti tuskaili sen kanssa, menetti hermonsa, hevonen ei jaksanut enää ravata entiseen malliin ja haroitteli muutenki vastaan. Siitä otettiin verinäytteitä, tutkittiin ulostenäytteitä, sai vahvempaa ruokaa ja aamukauroihin kolmea eri lääkettä, mutta hevonen vain kuihtui kesää kohden. Pentti arveli lopulta itsekin 60 km myyntimatkojen olevan sille jo liikaa. Roope oli isäntänsä mukaan häntä itseään paljon fiksumpi ja näppärämpi, aukoi turvallaan kaikki solmutkin ja saattoi olla aamulla pihalla vastassa. Roope pääsi lopulta eläkkeelle. Tuli-tamman joka palveli 19 vuotta, sen lopetti aikoinaan eläinlääkäri ja se haudattiin kotipihaan. Sinänsä ristiriitaista Pentin tuntien. Rimmo, johon minäkin sain kunnian tutustua, oli Pentin viimeiseksi jäänyt vakituinen työhevonen.

 

IS 29.3.2003 Peter Jansson

 

Etsin näitä hevosia nyt myöhemmin Hippoksen sukutietokannasta. Rimmon kasvattajaksi on merkitty Valtion hevosjalostuslaitos, ja se ravasi reilun kymppitonnin rahaa, minkä jälkeen oli vielä Ypäjällä työhevosajurien opetushevosena ja harrasteratsuna ennen Pentille tuloaan. Näitä kaikkia Pentin hevosia yhdisti se, että ne olivat niin sanottuja erisukuisia, mikä tarkoittaa sitä ettei niiden sukutauluista löydy nykyisiä valtaoreja: Vieteriä, Suikkua, Vokkeria ja Hilua. Näitä kertaamalla, sukusiittämällä, on nykyisestä suomenhevosesta jalostettu työkäyttöön soveltumaton, ylivireä ravuri.

Pentti ei tätä sukuyhteyttä itse ymmärtänyt eikä osannut etsiä tietynsukuisia hevosia. Hän arvosti vanhaa suomalaista monikäyttöhevosta, joka ravasi yhtälailla kun kynti peltosarkaa. Kaarlo Partasen aikana tämä oli vielä todellisuutta ja muun muassa Vieteri oli vielä ykköspalkinnon työkantakirjaori, jolla Partanen saattoi kaataa heinää vielä raveja edeltävänä iltana. Pentin hevosen piti olla myös vireä. Hän menetti hermonsa heti jos hevonen ei ravannut, hevosen kävellessä tuntui aika pysähtyvän. Sen hän salli ainoastaan vaikeissa paikoissa, lähinnä jos oli kaksinkertaiset jäät. Maantiellä kalanmyyntireissuilla ei koskaan. Ymmärrettävästi, koska välimatkat olivat pitkiä ja työpäivät venyivät muutenkin kohtuuttomasti. Rimmon viimeinen kalastustalvi oli 2006, minkä jälkeen se lähti tavanmukaisesti laitumelle Kuhmoisiin. Siellä jossain rantakivikossa se oli kesän aikana telonut jalkansa ja sen vanha hankosidevamma uusiutui, eikä sitä voinut tuoda enää Ritvalaan.

Itse olin päässyt vuosien aikana sinuiksi oman tammani kanssa, mutta olin pian samoissa ongelmissa kuin Pentti. Tamma alkoi olla auttamattoman vanha ja päätin astuttaa sen Eino Leikkaan työkantakirjaori Hermerillä. Tästä syntyi orivarsa Hallanvaara. Olin jo yhtä riippuvainen hevosesta kuin Pentti. Karjamäärän kasvaessa en pärjännyt enää käsipeleissä. Oli lisääntyvissä määrin lannan- ja heinänajoa, ja polttopuurangan ajossa hevonen oli aivan välttämätön. Kylille ja lähikauppaan oli matkaa 16 kilometriä, ja sen taittoi parhaiten hevosella etenkin kelirikkoaikaan. Hevosella sai tuoduksi isotkin ostokset, rehusäkit ja rakennustarvikkeet. Valkealan tilallani raivasin entiset metsittyneet pellot uudestaan niityiksi ja siirsin entisen maatilan päärakennuksen uudeksi navetaksi. Valjastin tammani navettatöiltä päästyäni ja lähdin päiväksi purkamaan, hevonen seisoi aisoissa ja söi heiniään siiheksi että kuorma oli valmis kotiinajettavaksi.

Pentti poikkesi kylään Valkealaan jollain ohikulkumatkallaan katsomaan ja ihmettelemään aikaansaannoksiani. Kuskina taisi olla Anu Murto. He olivat menossa katsomaan jotain metsäpalstaa ja poikkeaisivat Pentin tyttären, Mäntyharjussa asuvan Leenan luona. Suuria tilhiparvia lensi jo lehdettömästä pihlajasta toiseen, ja Pentti laski niitä keskustelun lomassa sivusilmällä. En voinut käsittää kuinka hän pystyi laskemaan lentäviä tilhiä satalukuisista parvista. Itselleni tuotti ylivoimaisia vaikeuksia laskea pariakymmentä kanapoikaa karsinassa. Puhuttiin lapsista, vaimoni kun oli silminnähden raskaana. Hän antoi leikkimielisen siunauksen ja piti meitä muita parempina ihmisinä joilla olisi vielä jonkinlainen lisääntymisoikeus, vaikka yksikin lapsi oli oikeastaan liikaa. Hän itse oli vielä 60-luvulla ollut niin optimisti että siitti maailmaan kaksi lasta, vaikka sanoikin Mirjamia vahingoksi.

Kalastajan lapset säilyttivät henkensä ankarissakin olosuhteissa, vaikka olivat paleltua luodolle pystytettyyn telttaan pahimpien syysmyrskyjen aikaan. Monenlaisia kommelluksia ja varmasti syviä lapsuustraumojakin pääsi syntymään meidän molempien lapsille. Yhdenkin kerran muistan, kuinka lankapuhelin soi tuvassa ja menin vastaamaan. Sieltä soitti Pentti ja jutellessamme unohdin sängyllä nukkuvan lapsen, vaikka minut oli vannotettu vahdiksi vaimon mentyä pesemään saunalle vaippariepuja. Lapsen herättyä se kierähti sängyltä ja osui vieressä olevaan Lihakunnan laatikkoon, jossa oli hylätty tuttipullokaritsa. Silmitön huuto täytti huoneet ja hätääntynyt karitsa juoksi lapsen yli laatikosta. Juoksin kesken puhelun hakemaan sinipunaisena huutavan vauvan, jolla oli pieniä lampaanpapanoita poskessa. Palasin puhelimeen lapsi kainalossa ja karitsa jaloissa, ja Pentti rauhoitteli minua langan toisessa päässä käskien tarkastamaan syntyneet vauriot. Pienistä ei kannattaisi hätääntyä, hän rauhoitteli ja kertoi, kuinka Leena ja Mirjami olivat tipahdelleet vauvoina milloin mistäkin. Jollain kerroilla saattoi kallonmuotokin muuttua, mutta aivan normaalit symmetriset päät olivat silti nykyisin molemmilla. Vauvan kallo on sellainen, päässä oleva aukile mahdollisti puristautumisen ulos ahtaasta lantiokanavasta.

Asuin karjoineni Espoon Luukissa kun Pentti kamppaili Rimmon lopettamisen jälkeen jo toista talvea hevosongelmissaan. Kuuntelin puhelimessa tarinoita katkenneista aisoista, rikotuista valjaista ja säpäleiksi potkituista rekipeleistä. Minulla oli yhä ensimmäisen Totoli-tammani varsottamisesta saatu ori Hallanvaara, joka oli ehtinyt jo seitsenvuotiaaksi, mutta se eli suurimman osan vuodesta joutilaana. Kaupunkimiljöössä sille ei ollut enää samalla tavoin töitä. Maalla asuessani olin ehtinyt ajamaan sitä paljon; jo parivuotiaana varsana se voitti mennen tullen traktrorin. Aivan kuten Penttikin hevosesta sanoi, se oli parempi kuin yksikään kone. Edellisenä keväänä olleesta lainatraktorista puhkesi kolme rengasta kivisellä ja kannokkoisella raiviolla ajaessa. Kolmas rengas puhkesi kyllä naapurin huolimattomuudesta, traktori oli taas kertaalleen kiinni lantalassa ja sitä parrun kanssa irrotettaessa ketju osui ja mursi ilmaventtiilin. Traktori seisoi rengasrikkojen takia tai polttoaineenpuutteessa ja työ kesti pitempään mitä seuraavana keväänä kaksivuotiaalla varsalla. Takakauha ei uponnut lantalaan vaikka kuinka vauhdilla peruutti, ja jouduin yhtälailla talikkomieheksi. Työ vei minulta kokonaisen kuukauden, toukokuun.

Tuon puhelun päätteeksi soitin kengittäjän ja aloin ajamaan hevosta päivittäin, jotta olisin varma sen toimivuudesta. Ajoin sillä ensimmäiseksi Shellin ilmapainekaapille ja täytin työkärryjen renkaat. Ajelin suojateitä tai maantien reunoja aina Petikkoon ja Askistoon saakka. Omakotitaloalueilla ja kehäkolmoselle saakka. Hevonen toimi ja odotti kärsivällisesti liikennevaloissa ja pihatien risteyksessä pahimman viiden ruuhkankin. Viikon kuluttua lähdin viemään sitä Pentille.

Uutta lunta oli satanut sen verran paljon ja tiet olivat vielä auraamatta, että päädyimme jättämään ajoneuvoyhdistelmän Lehtimäentien risteykseen ja taluttamaan hevosta viimeiset kilometrit. Länget hakkasivat olalla. Maisema oli kokenut rajun muutoksen, lumen alta paistoivat metsäraiskiot, hakkuuaukkoja silmänkantamattomiin. Muistan, kuinka hiekkatie oli ennen kiemurrellut synkän sammalpeitteisen metsän sisässä, ja sen pientareilla kasvoi pähkinäpensaita. Nyt oltiin aivan toisessa todellisuudessa, en hahmottanut enää reittiä jonka olin kulkenut usemman kerran polkupyörälläkin. Osasin arvata, kuinka raskaasti Pentti tämän kaiken otti. Ori temusi riimunnarussa ja matka tuntui todellista pidemmälle. Raiskion jälkeen metsä synkkeni tutunoloisesti ja pian sen siimeksestä alkoi vilahdella Pentin mökin keltaista seinää ja valkoista nurkkalautaa. Pihapiiriä ympäröivät metsät oli sentään vielä säästetty. Risteyksessä seisoivat tutut kuuset roskalaatikoineen, pihatie kasvoi vain kerta kerralta enemmän umpeen. Pentti ei tahtonut että autoilla ajettaisiin enää pihaan ja tukki kulkureittiä erinäisin estein. Ihmiset saivat väistellä tien yli kaartuvia oksia, luonto saisi tulla hiljalleen takaisin. Myrskyn kaatama pihakoivukin oli jätetty lahopuuksi melkein suoraan kulkureitille.

Pentti odotti malttamattomana, talvikalastus oli enää hevosta vailla. Pakkaset olivat jäädyttäneet Vanajaveden selkiä myöten ja lunta alkoi olla jo haitaksi saakka. Talvet eivät olleet enää entisiään. Säätilat saattoivat vaihdella päivittäin ja tehdä kalastamisesta mahdotonta. Sirkka touhusi keittiöaskareissa ja voivotteli meidän juttuja, kuinka Pentti ei tarvitsisi enää mitään hevosta ja joutaisi jo lopettamaan koko talvikalastuksen josta oli tullut suoranainen kamppailulaji. Pentti kulki käsikelkkoineen ja laski rantaverkkoja siiheksi että tuli liiaksi lunta, jalka ei enää noussut kahloessa ja oli turvattava moottorikelkkamiesten apuun. Sirkka taivasteli eikä suostunut ymmärtämään koko hevosasiaa, sen verta vaikeaa oli ylipäänsä jo rantaan pääseminen.

Sen sijaan että olisi antanut periksi näisää asioissa, Pentti ei kuitenkaan malttanut edes kiinnittää huomiota tuomisiini, täysmaitoämpäriin, vaan tahtoi päästä hevosta koeajamaan. Olin kytkenyt sen tallin edustalle ja Pentti kurkki ikkunasta malttamattomana. Hän oli suorastaan haltioissaan hevosen seistessä aisojen välissä, ja siinä kaikessa rauhassa valjastellessaan taputteli sitä kupeille. Katselin kuinka hänen askelensa oli jo haparoiva, suurta virhearviointia ei tarvittaisi siihen että Pentti olisi nokillaan ja hevosen jaloissa. Ymmärsin nyt kovasti voivottelevaa Sirkkaa ja aloin epäröidä ensimmäistä kertaa hevosen kanssa pärjäämistä. Pentti ei tuntunut kuuntelevan sen enempää minua kuin Sirkkaakaan.

Hallan valjastus oli mallisuoritus, jonka jälkeen lähdimme ajamaan sitä kohti Sääksmäkeä. Pentti istui reessä ja hihkui kuin pikkupoika näyttäessäni miten hevonen toimii, miten se pysähtyy ja miten pakittaa. Hän alkoi olla varma siitä että oli saanut viimein hyvän hevosen. Sääksmäeltä tullessamme minun täytyi lähteä takaisin kotiin iltanavetalle, ja harmittelin ettei minulla ollut mahdollisuutta jäädä kotimiehen puuttuessa yöksi ja lähteä seuraavana aamuna Pentin kanssa verkoille. Olisin ollut nuorelle hevoselle tuttuna miehenä sisäänajamassa. Aloin yhä enemmän epäillä Pentin pärjäämistä, vaikka hän itse oli täysin varma asiasta. Pentti oli niin pedantti eikä ottanut kuuleviin korviinsa löysin ohjin ajamisesta. Heti Lehtimäen tien risteyksessä meidät hyvästeltyään, Pentti korjasi ryhtinsä ja keräsi ohjat käsiinsä. Herkkäsuinen hevonen alkoi peruuttaa silminnähden hermostuneesti, huusin Pentille antamaan löysiä, mutta Pentti roimi entistä napakammin pitkin kupeita. Ymmärrän että siinä oli vähän vanhan hevosmiehen näyttämistä siitä kuinka hevosella ajetaan, ja kyllä lopulta hevonen katosi Pentin käsittelyssä mutkasta näkymättömiin.

Seuraavana iltana soi puhelin, kuten osasin pelätä. Ori oli purrut aamulla hampaat niin tiukasti yhteen, ettei Pentti saanut sille kuolaimia suuhun. Hänen oli soitettava kyliltä apuja, ja avuksi tullut Rekola oli saanut Hallalle aivan suosiolla kuolaimet suuhun ja valjastettua sen aisojen väliin. Ajanut sen aivan moitteetta jäälle ja kaikki oli sujunut aina niin pitkään, kunnes itse Pentti keräsi ohjat käsiinsä eikä hänen järkeensä käynyt, että hevosta voi ajaa kevyemmällä otteella. Halla ei ymmärtänyt käskyjä ja teki stopin ohjastajan hiiltyessä. Välirikko syntyi helposti, rankaisut eivät olleet muutenkaan aina niin johdonmukaisia, Pentti antoi arestia ja seisotti tallissa josta hevonen keräsi tietenkin vain entistä enemmän virtaa. Useimmille nykyhevosille Pentin pimeä talli, kytkettynä ja yksin ainoaksi hevoseksi jääminen, oli jo itsessään liikaa.

Hallanvaara voitti seuraavana kesänä Eurajoella järjestetyissä hevoskynnön suomenmestaruuskisoissa parivaljakkosarjan, melkein parinkymmenen pisteen erolla toisen sijan Luomuttareen. Joten kyllä siinä olisi ollut potentiaalia myös avannolla seisomiseen. Miesten väliseksi ei välirikko äitynyt, vaikka kumpikin piti päänsä. Minun mielestäni hevonen oli hyvä ja tähän tehtävään täysin sopiva. Pentin mukaan se oli täysin kykenemätön ja muutenkin kelvoton.

Eikä tästä mennyt montakaan päivää, kun Pentti soitti ja heti ensimmäiseksi aloitti että hänellä olisi taas uusi hevostarina kerrottavana, päivän saldona oli keskelle selkää jäänyt säpäleiksi potkittu reki, tamma oli katkonut molemmat aisatkin ja palannut omineen lähtöpisteeseen tallin edustalle. Pentti oli joutunut jalkapatikkaan eikä meinannut päästä enää perille ollenkaan. Saavit ja muut kalavehkeet oli täytynyt jättää ja hakea myöhemmin moottorikelkalla. Arvatenkin Pentti oli aivan maansa myynyt, epätoivoissaan, meni myös itseensä, kuinka hän ei ollut hevosmies ollenkaan. Vikansa varmasti myös hevosissa, vanhoja raviraakkeja, loppuunajettuja. Sellainen oli Rimmokin, raviura katkesi hankosidevammaan, mutta se kesti vielä oman aikansa työkäyttöä. Suurimpana ongelmana oli varmasti nykyaikainen ravijalostus jossa kerrataan vain tiettyjä huippuaikajuoksijoita, samalla myös kaikki muut ominaisuudet kuten luonneongelmat kertaantuivat. Esiintyi entistä enemmän tietynlaista hermovikaisuutta. Ylivireyttä. Ei sellaiset hevoset suostuneet seisomaan aloillaan, ei vaikka Pentti keksi lopulta käyttää kytkemiseen avantoon pudotettavaa ankkuria. Sitä käyttäessä tottumattomat hevoset hätääntyivät ja katkoivat aisat.

Näille raviraakeille oli varmasti yhtä ylitsepääsemätöntä sopeutua Pentin tallitiloihin. Pilttuuseen kytketyt hevoset kuopivat ja mesosivat niin että sisälle kuului. Hyviäkin hevosia tuli ja meni. Risto Pesonen toi Pentille Roosaliina-tammansa, joka oli kaikkeen tottunut. Risto teki sillä vaelluksen Ikaalisista Tornioon saakka, ajoi hevosella tämän reilusti yli viidensadan kilometrin välimatkan. Yhdessä kävivät Roosaliina ja Risto ensimmäisen kerran verkoillakin ja kaikki meni hyvin, mutta tämän enempää hyötyä ei tästäkään hevosesta ollut, se teloi jalkansa ensimmäisen yön aikana tallissa.

Sana kiersi ja etsimme Pentille hevosta. Viimeiseksi jäi Vili-ruuna joka tuli uudenvuodenaattona 2009, ja lähti vajaan viikon kuluttua pois. Pentin mukaan ei pysynyt hetkeäkään paikoillaan, sai raivokohtauksia ja katkoi sekin aisat. Periksi oli annettava, masennus valtasi mielen. Pentti suri syvästi suomalaisen työhevosen katoamista, se oli hänen mukaansa hirvittävä erehdys johon koko kulttuurin olisi pitänyt päättyä. Kalliiksi tuli maksaa näitä tulevien ja lähtevien hevosten kuljetuksia ja muita kuluja. Joistain Pentti ehti tehdä kaupatkin, ja joutui ne peruessaan maksamaan viidensadan euron sopimusrikkomuksen.

Tieto Pentin kuolemasta pysäytti.

Yhteydenpitomme jäi vähälle viimeisinä vuosina hänen kärsiessään vanhuudesta. Poikkesin viimeisen kerran Vähä-Uotilassa muutama vuosi sitten, ohikulkumatkalla. Tapasin kaksi vähän hukassa olevaa vanhusta keskeltä pihaa. Pentti katsoi hetken minua, kulmat kävivät kurtussa, mutristi suutaan, kunnes yhtäkkiä muisti kaiken kirkkaasti. Sirkka vaikutti täysin muistamattomalta, tuntui ettei hän tiennyt edes missä oli sillä hetkellä. Pentti vaikutti vähän hätääntyneeltä ohjatessaan häntä sisälle. Sirkka oli tavattu harhailemasta kylätiellä, Pentin mukaan hän eksyi lopulta sisällä talossakin. Sirkka kuoli syyskuussa 2018.

Minua oli jäänyt vaivaamaan virheellinen tieto, joka levisi vähän aikaisemmin Ylen tekemän haastattelun yhteydessä. Kuvatekstin mukaan olin ostanut Pentiltä hevosen markalla. Se tieto ei pitänyt paikkaansa, mutta ehti levitä viikonlopun ajan ennen poistoa. Olin puhunut toimittajalle Pentistä ja hänen merkityksestään suomalaisen työhevosen parissa, ja että osittain hänen ansiostaan teen yhä maatilan työt hevosella. Virhe oli kimmokkeena tälle vanhojen muistelulle, jonka myötä aloin käydä läpi meidän kirjeenvaihtoamme ja omia päiväkirjamerkintöjäni. Kirjoitin itseni jumiin saakka, muistelin ja samaistuin Penttiin kuinka hän saisi krampin jo pelkästä ajatuksesta että kirjoittaisi. Kuinka hän makasi selkäkivuissaan lattialla paukutettuaan aikansa lintuhavaintovihkoja puhtaaksi. Minun oli pakko lähteä kirjoittamisen välissä hiihtämään; Pentti taas hakkasi aina halkoja.

Tornionjokilaakson kauniit keväthanget vievät mennessään, muistelen seitsemäntoista vuoden takaista kevättä. Silloin Pentti kamppaili ennätyspaksujen jäiden kanssa, Vanajan jääennätykset olivat lähes metrin. Kahdeksankymmentäluvun ennätyksetkin jäivät parinkymmenen sentin päähän. Monenlaista talvea ja kevätsäätä Pentti ehti vielä nähdä, viimeiseksi jääneenä talvena Vanajavesi jäätyi tuskin hetkellisiä rantariitteitä enempää. Sinne ei olisi ollut puhettakaan hevosen kanssa.

 

Sinä talvena oli tullut lunta vain marraskuun lopussa, se meni vedeksi ja jäätyi lumijääksi. Tammikuun pyryt ja sitä vuorottelevat suojat pitivät jään paljaana. Pentillä oli jään alla viitisensataa verkkoa ja niitä kokiessa jokainen tuuranisku tärähti aivoihin saakka. Jäät kestivät pitkälle huhtikuuta ja Rimmo sai ravata hienoilla lentokeleillä peilikirkkailla jäillä hokkikengät narskuen.

Aurinko häikäisee – yhtäkkiä suksi pysähtyy ja katson suoraan taivaan sineen. En voi mitään sille että vedet kihoavat silmiin. Ylen toimittaja lukee Pentin kuolinviestiä päässäni oleviin peltoreihin.

Ilmari Majuri

JK; Yövyin ohikulkumatkallani Ritvalassa, Pentin kuoleman jälkeisenä kesänä 2020. Ajelin täysin tuntemattomiksi muuttuneita maisemia. En tahtonut löytää tuttua tienristeystä, lopulta paljastui ettei sitä enää ollutkaan, tienmutka oli oikaistu, jotain kaivantoja oli tehty ja tienvarret myllätty. Vasta ohiajettuani naapuritalo palautti minut kartalle. Pentin postilaatikko oli nostettu entisestä tienvieruspaikastaan pihatietä tukkivaan kulkuesteeseen. Maamerkkinä toimineet suuret kuuset olivat poissa. Tuoreita hakkuita ja valtaisia puupiinoja oli pitkin tienvartta, minusta tuntui kuin oltaisiin odotettu Pentin kuolemaa ennen lopullista hävitystä. Oliko tienvarteen kaivettu valokuitu vai upotettu sähkökaapeleita, siivo oli kuitenkin sitä luokkaa että saisi Pentin kääntymään haudassaan. Hän ei hyväksynyt viimeisinä vuosina edes autolla pihaan ajoa, tie sai kasvaa umpeen ja ihminen väistellä tien yli kaartuvaa puustoa. Esteeksi oli laitettu käyttämättömäksi jääneet rekiaisat. Pihatie on raivattu nyt uudestaan auki ja siihen on ajettu karkea sepeli.