MERENLEHMIÄ, matkakertomus Virosta 2006 

Eestinmaan katoavan kansanperinteen jäljillä Keväällä 2006 virolaisopettaja Annika Michelson otti minuun yhteyttä ja kutsui tutustumaan Viron alkuperäiseen siniharmaaseen ”eesti hall” -lehmärotuun. Aino Kallas kirjoittaa Reigin Papissa: "Oletkos kuullut vedenkarjasta, joka öisin Näckmansgrundista nousee ja syö saraheinää aamunkoittoon asti. Niin rantataloihin kuuluu jääneen siitä jokunen harmaa hieho. Mutta veteen takaisin on heidän pyrkimyksensä, ja näin on minunkin, että minä sinne pyrin, kussa minua ei ole". Kallas siteeraa virolaista kansantarua. 

Virossa uhanalaisten kotieläinrotujen suojelu ottaa vasta ensiaskeliaan, huoli sukupuuttoon ajautumisesta liittyy kiinteästi Euroopan Unioniin liittymiseen. Yksittäiset mummojen omatarvelehmät on kadonneet tienvarsipenkoilta, eikä liekalehmiä tapaa enää muualtakaan. Maa kantaa nyt huolta omasta EU -kuntoisuudestaan. Maatalousmaasta oli vielä vuonna 1998 75% valtion omistuksessa, vaikka neuvostovallasta vuonna 1991 vapautunut Viron Tasavalta alkoi harjoittaa yksityistämisen periaatetta, eli palauttaa kollektiivitiloja takaisin alkuperäisille omistajille tai heidän perillisilleen. Virossa oli kyseisenä vuonna 898 maatalousyritysta, joiden keskimääräinen pinta-ala oli 450 hehtaaria. Huomattava enemmistö - 45 000 - oli kuitenkin vielä alle 4 hehtaarin pientiloja ja puutarhoja. Epävarmat maanomistussuhteet ajoivat ihmisiä vielä itsenäistymisen jälkeen kaupunkeihin, joissa asuukin 70% maan väestöstä. Kolhoosit eli osuustoimintatilat olivat valtion valvomia ja yhteisön yhdessä viljelemiä. Niiden määrä kasvoi toisen maailmansodan jälkeen, ensimmäisen viisivuotissuunnitelman aikana kun viljelijöitä kannustettiin ja lopulta pakotettiin yhteenliittymiin. Vastarinta tiesi Siperiaan karkottamista. Kolhoosit tarjosivat valtiolle mahdollisuuden torimyynnin rajoittamiseen ja maatalousväestön tulotason valvomiseen nopean suurteollistamisen rahoittamiseksi. Kolhoosin jäsen sai osuuden tilan tuotosta tekemiensä työpäivien lukumäärän mukaan. Kolhoosin jäsenillä oli myös oikeus yhteen aariin yksityistä maata ja mahdollisuus pitää muutamia eläimiä. Monet maatyöläiset pitivätkin kolhooseista juuri näiden oikeuksien vuoksi, sillä he saivat suurimman osan tuloistaan oman maa- alueensa ansiosta. 

Annika Michelson oli järjestänyt maaseutukierroksen ja oli vastassa sataman porteilla aikaisena ja sumuisen kosteana toukokuun aamuna. Meillä oli kova kiire aamuruuhkan alta, Tallinnan ydinkeskusta alkoi jo heräillä. Ensimmäiset raitiovaunuvuorot kirskuivat voimakkaasti tikittävien liikennevalojen vilkkuessa ja kauppojen mainoskylttejä nosteltiin kaduille. Kulku suuntasi suorilta kohti Hanilaa. Pissatauoilla meitä tervehtivät virolaislehmien valtarodut, samat kuin Suomessa: Ayrshire ja Holstein-friisiläinen, niitä oli siellä täällä kuten kotimaassa ennen tilamäärien vähentämistä ja yksiköiden kasvattamista. Lehmät olivat paljon sirompia ja pienikokoisempia, koska maan karjanjalostus ei ole vielä samaa kansainvälistä tasoa kuin Suomessa. Keltaiset korvalätkät sen sijaan hallitsivat virolaisnautojenkin yleisilmettä. 

Ensimmäinen vierailukarja oli Kinksin kylässä oleva entinen kolhoosi. Valtava parsinavetta oli viimeistä paikkaansa myöten täynnä. Isäntäpariskunta hoitaa karjan ilman apua. He olivat juuri aamulypsyllä. Alkeellinen lypsykone hurisi seinällä, jo aika päiviä sitten Suomessa historiaan jääneen ensimmäisen markkinoille tulleen sankokoneen tykyttimet tikittivät kodikkaasti. Perinteiset talikolla taustettavat lantakourut, ilman minkäänlaisia hydraulisia lantakolia! Lehmiä neljässä kymmeniä metrejä pitkässä parsirivissä. Lukuisia vasikoita ikkunanaluskarsinoissa. Kolmasosa karjasta oli kevytrakenteisia mustavalkoisia friisiläislehmiä, loput viron alkuperäistä punaista karjaa. Samankaltaista kuin suomalainen länsisuomenkarja, mutta syvemmän mahongin punaista ja sellaisilla vanhan aikaisilla kippurasarvilla varustettuina. Karjasta löytyi vain kaksi ”Eesti hall” - lehmää, joiden takia olimme ajaneet yli 200 kilometriä. Siitossonnikin oli kirjava, eikä se jättänyt harmaita jälkeläisiä, eli kuten Kallas kirjoittaa; ”mutta veteen takaisin on heidän pyrkimyksensä”, tarkoittaen resessiivistä eli väistyvästi periytyvää värigeeniä. Kolhoosi tarjosi ristiriitaisia elämyksiä ja ymmärsin nyt paremmin kolhoosi -sanan synnyttämiä assosiaatioita. Maisema oli hyvin karu ja kolkko, tasaista puutonta aukeaa, heinän lisäksi vain rikkaruohoja ja pieniä pajupuskia. Navetan ympäristö yhtä laajaa sora- ja betonikenttää. Asuintalokin ilman yhtäkään pihapuuta tai sitä ympäröivää puutarhaa! Tulevaisuus lupasi kuitenkin esteettisempää tyylisuuntaa, joutomailla oli valtaisa taimikko, se puski aivan kiinni navetan seinään ja hennon vihreät koivunlatvat kurkkivat sisään ikkunoista. Pääskynpoikien ajoittain kiihtyvä sirkutus kertoi myös palaavasta elämästä. Pesiä ei pudoteltu alas enää edes sisällä navettasalissa. Vuodet olivat murtaneet myös laidunaitojen tolppia, betoninen pylväsjono, jonka varaan oli viritetty piikkilankaa, oli kumossa mikä mihinkin suuntaan. Osasta pylväitä lohkeili jo isoja palasia niin että paikoin jäljellä oli enää vain valurautoja. Isäntäpariskunnan suhtautuminen meihin oli varauksellinen. Kuvauskalustoa esiin kaivettaessa emäntä keskeytti lypsynsä ja pakeni navetan taakse paijaamaan kissanpentuja. Isäntäkin antoi luvan lehmien kuvaamiseen vasta pitkän suostuttelun jälkeen ja silloinkin vaatimalla kuvakulmien tarkkaa rajaamista. Virossa pelätään EU- tarkastuksia kuin mafiaa. Tukiehtojen täyttäminen investointeineen ja tukien takaisinperinnät ovat kaataneet jo monta suurempaakin maatalousyritystä. Yhdellä tilan lehmistä oli synnynnäinen kehityshäiriö - toisen korvalehden paikalla oli vain pieni nipukka. Kuvata sai vain toiselta, täyden korvan puolelta. Isäntä kantoi syvää huolta - ilman pienintäkään ironiaa- siitä että EU- lainsäädäntö vaatii korvamerkkejä molempiin korviin. 

Menomatkalla poikkesimme maailmanlaajuisesti tunnetulla Matsalun luonnonsuojelualueella, sinne kiertelevä tie oli elämyksellinen. Satoja hehtaareja karjanlaidunnuksen vuosisatojen aikana muokkaamia käkkyrämäntyjä ja hämyisiä lehtosaarekkeita. Lintutorneja kaikkialla. Annika neuvotteli toiminnanjohtajan kanssa laidunnukseen käytettävistä lampaista. Matsalussa ei ole enää omaa karjaa ja laidunlampaat tulevat yksityisiltä. Virossa perinnemaisemia ei laidunneta juurikaan lehmillä. Nauta hyödynnetään vielä niin tarkasti, että liharoturisteytyksiäkin aletaan yleensä lypsää. Virolainen maatiaislammas on pienikasvuinen jonka ulkomaiset tuontilampaat on syrjäyttäneet. Maisemanhoidossa käytetään paljon rotua, joka pudottaa villansa ilman keritsemistä. Lintuharrastajat ovat raivoissaan maisemaa sotkevista villatupoista etenkin siksi, että linnut käyttävät sitä pesämateriaalina. Sitkeät villansäikeet kiertyvät pesäpoikasten jalkoihin aiheuttaen pahoja hiertymiä ja kuolioita. Lampaita on alettu jättää myös saariin talveksi ilman suojaa ja ilman minkäänlaista talviruokintaa. Pysäköintialueen vieressä oli valtaisa valkoiseksi kalkittu kivinavetta, sen ympäristön huomasin olevan kauttaaltaan villiintyneen jalomarjan, karhunvadelman vallassa. Multa oli aivan mustaa ja niin möyheää, että sain kaivettua taimia paljailla sormilla. Kuljin seinänviertä ja uteliaisuus valtasi mieleni. Ronklasin puutikulla navetanoven auki. Edessä avautuivat pitkät parsirivistöt ja erikoisen näköiset lehmien juomalaite-viritelmät. Jokaisessa parsipaikassa oli suolattu vuota. Kääntelin vuotia saappaankärjellä ja olin lamaantua: jokainen oli väriltään harmaa, kaikki eivät palanneetkaan mereen! Matsalun karja oli ilmeisesti teurastettu yhdellä kertaa. Vuodat olivat jo hyvin hauraita, suola oli hajonnut hienoksi pölyksi ja harmaa karva irtonaista. 

Iltapäivällä olimme jo toisella puolen Viroa, Anijan kunnan Rookylässä. Valtaisien peltoaukeiden keskellä oli unohtunut keidas erämaassa. Kasvillisuuden hautaamia harmaita rakennusryhmiä. Pihaportilla valtoimenaan ruusupensaita aivan täynnä avautumaisillaan olevia nuppuja. Harmaa hirsinavetta odotti vieressä ja sen pieni särkynyt ikkunaruutu aivan pakotti minut kurkistamaan sisälle hämärään, jossa juoksi kolme vasikkaa kiekkaa. Kiljuin riemusta nähdessäni siniharmaita vasikoita. Samassa saapui pitkänhuiskea isäntä Jaan Grühling naureskelevana paikalle perässään kepin kanssa kulkeva, huivipäinen ja kirjavamekkoinen maatuska. Hän kätteli meidät tervetulleeksi ja kertoi olevansa Meeri. Sain luvan kiikkua vasikkaläävään, jossa oli niin paljon lantaa että siellä täytyi kulkea melkein kontallaan. Ämpäristä juotetut vasikat olivat niin kesyjä, että söivät melkein vaatteet päältä. Juoksin kilpaa ja olin hetkessä yltäpäältä sonnassa. Nopeasti kasvaneita hyväkuntoisia vasikoita. Sonnin mylvähtely sai minut lopulta nousemaan karsinasta, alkoi kimakka kutsuhuuto puutarhan reunassa olevalla juottoaltaalla. Jaan veivasi käsipumppua ja kantoi vettä ämpäreillä pitkänmalliseen juottokaukaloon, jonka äärelle kerääntyi kaksitoista lehmää. Vain yksi oli mustankirjava, sonnikin kokonaan harmaa! Vasikoitakin löytyi vielä lisää, niitä oli luumumetsän takaisella kesälypsypaikalla. Kaksi vahvaa vasikkaa pomppi omissa karsinoissa ja lutkutti toistensa korvia pienojen välistä. Viereisestä liiteristäkin löytyi vielä kolme lehmävasikkaa. Meeri kaivoi esiliinan taskuista valokuvia, joissa oli sinisenharmaita lehmiä, karjakuvia talon ensimmäisestä lehmästä alkaen. Meeri oli elänyt ikänsä ”sinisellä” maidolla. Meeri oli mitä sydämellisin vanhus ja lurautteli kesänavetalla laulunpätkiä ja lehmän kutsuhuutoja, puhui jopa melko sujuvaa suomea. Kielitaito oli peräisin suomenkieliseltä tv-kanavalta, josta hänellä oli tapana katsella uutislähetyksiä. Oppimisen halu oli edelleen kova; monta sanaa joutui Meerin pyöriteltäväksi. Ihailin viidakkomaista puutarhaa, isoa päärynäpuuta. Kaikki valtaisat omenapuutkin oli Meerin nuorena emäntänä itse siemenestä kasvattamia. Mummo pyöritteli piirona -sanaa suussaan ja tavoitteli huulille äätä ja yytä. Sisäpihan portilla häsläsi kolme sekarotuista koiraa, neljäs ärisi arkuuttaan kuistin alle kaivamassaan poterossa. Puutarha laskeutui aivan talon katoille; polun ylle se valoi holvikaaria, joita oli ajoittain väisteltävä jotteivat oksat riipisi kasvoja. Maapohja oli tallautunut kovaksi kentäksi, siinä ei ollut kulutuksen ja valonpuutteen takia juurikaan kasvillisuutta, vain joitakin krookuksen ja ylitallatun helmililjan varsia. Keskellä pihaa oli talon ainoa vesipiste - perinteinen pumppukaivo, josta Jaan ammentaa veden karjalle ja kantaa sen talvisin ämpäreillä navettaan. Lautaverhoiltu talo oli matala ja näytti puiden alla todellisuutta pienemmältä. Isoa lasikuistia kiersivät lukuisat pikkuruutuiset ikkunalasit ja sisälle mentiin pariovista. Meeri istui portaille ja alkoi vetää tauluja esiin ovenpielestä. Jaan on ammatiltaan taiteilija. Hän punasteli ja kiskoi tauluja takaisin piiloon, mutta vanha äiti piti pintansa. Hyvin vaikuttavia postikorttimaisia maisema- ja lehmämaalauksia! Taulujen myynti oli ainoa tulonlähde. Siitä Meeri tuntui pääsevänsä lempiaiheeseensa, alkoi taivastella korvamerkkejä. EU- tukiakaan kun ei haettu! Yli 80- vuotias nainen kulkee yhä poikansa kanssa lypsyllä. Karja lypsetään käsin, mutta meijeriin maito ei enää mene. Se juotetaan vasikoille ja käytetään omassa taloudessa. Maidontuottajan asema ei ollut Virossa ennen Unioniin liittymistäkään kovin hyvä. Voittomarginaali jäi varsin pieneksi, maitolitrasta maksettiin vain 89 penniä, joka oli kuitenkin tulonlähde. Unioni toi tuotantotuet, mutta palautti samalla keskittämisen periaatteen. Grühlingit perustivat yhteenliittymän kahden naapurin kanssa, mutta siltikin maito jätettiin keräämättä. Nyt lehmiä on enää Jaanilla ja Meerillä. Jaan Grühling kaivoi matkamuistoksi kovasti kehumansa punaluumuntaimen. Oli aika hyvästellä ja jättää todellinen omenankukkaparatiisi kimalaisten haltuun. 

 

Tallinnan esikaupungit olisivat olleet liian rankka paluu todellisuuteen ja siltä välttyäksemme päätimme yöpyä maaseudulla. Rookylän pienessä keskuksessa oli vaatimaton lato, jossa toimi autokorjaamo. Öljytahraisia miehiä ja murrosikäisiä poikia parveili pihalla. Useammasta autosta puuttui ovia ja ikkunoita, tällaiset menopelit ovat yleisiä Viron maaseudulla. Vanhan hyödyntäminen on ihailtavaa, Jaan Grühlingkin esitteli isänsä nerokasta keksintöä. Vanhasta autosta oli irrotettu kaikki mitä irti saatiin, jäljellä oli vain pohjarunko, polkimet, vaihdekeppi, ohjauspyörä ja kuskinpukki. Sivulle oli kiinnitetty ennen hevosvetoinen niittokone. Tämä menopeli oli palvellut heinäpellolla jo vuosikymmeniä. Rookylästä etsimme kauppaa, joksi neuvottiin edessämme oleva kivitalo. Sisällä eteisessä oli penkki, jolla kaksi miestä löi korttia pirtupulloineen. Myymälässä oli korkeat seinät ja muutamia lastulevykirjahyllyjä yllättävän monipuolisilla valikoimilla. Kotivoita ja kokkareista piimäjuomaa. Yllähyllyillä muutamia vodkapulloja ja kotipolttoista pirtua. Kaljaa ja suppea tupakkavalikoima. Maalaisruokia ja ruokatarpeita, leipää ja kasviksia, joista tuskin yksikään oli peräisin tukkuliikkeistä tai EU:n elintarvikehygienia-lainsäädännön hyväksymiä. Kaupungeissa asuva ”parempi” väestönosa varoittaakin matkalaisia maaseudulla vaanivista ruokamyrkytyksen vaaroista. Pelotteluista huolimatta kannoimme sylikaupoin ruokaa seurueemme pieneen ja täyteen ahdettuun henkilöautoon. Kuskina toimi valokuvaaja Tommi Taipale, joka irrotteli kuoppaisella hiekkatiellä niin että kuvauskalusto vyöryi takapenkkiläisten niskaan. Itse olin kartturina, kylläkin ilman karttaa ja tietoa määränpäästä. Oli yö aikaa Haaveilin pääsystä omenankukkaparatiisiin, jota silmäni hakivat taukoamatta ikimetsien vilistäessä tuulilasiin. Silmissä kiisi kyllä muutama harmaantunut lautahökkeli, kukkivia hedelmäpuita, suhteettoman suuria kasvihuoneita pienissä puutarhoissa, joissa harjoitettiin pienviljelijän harvoja elinkeinoja, vihannesten ja hedelmien viljelyä torimyyntiä varten. Ei yhtäkään lehmää ja seuraaviin kymmeniin kilometreihin ei myöskään merkkejä asutuksesta. Oli ajettu jo yli mielikuvituskartankin, mutta maan pieni koko rauhoitti. Harkitsimme leiriytymistä idylliseen joenrantaan, vaikka kosteus nousi voimakkaasti ja kylmänkoleana usvana. Aikainen laivan lähtökin edellytti edes jonkinlaista kartalle pääsyä, muutama leiviskän heitto ja taas mentiin. Sivutielle kääntyminen koitui mielenharmiksi. Ylikuormatun auton pohja rusahteli ilkeästi ja ympärillä siinsi satojen hehtaarien silmänkantamattomat avohakkuut kuin painajaisunessa. Mielialan kärjistymä koettiin mäenharjalla, jossa oli neuvostoaikainen keskitysleiriä muistuttava kasarmi. Kymmenittäin valtaisia suorakaiteen mallisia tiilirakennuksia, joista oli kiskottu tarkkaan kaikki irtoava, kaikki ikkunat ja vesikatot. Metsä kasvoi jo isoina mäntyinä tiilikehikoiden sisässä. Raunioilla meitä vastaanotti villiintynyt schäferin näköinen koira ja mustavalkoinen kissa. Kaksikko pakoili sulassa sovussa hyvin ketterästi seinämuureilla kulkien, koirakin kuin pedon merkki katosi silmänräpäyksessä kuin taikurin sauvalla kosketettuna ja ilmestyi taas jostain selkäkarvat karhellaan ilkeästi äristen ja kuola irvistävän purukaluston lomasta valuen. Maa nosti jo voimakkaasti kosteutta ja auringonlaskua oli enää vain pieni kimallus metsän takana. Vihdoin näimme ensimmäisen tienviitan Tallinnaan. Seurue oli jo valmis lähtemään, mutta minä en tahtonut antaa periksi, vaikka moottoritie veti vauhdilla kohti kaupunkia. Sieltä synkän hämärtyvän kuusikon reunasta se vilahti ja hetkeä myöhemmin autonvalot viskoivat ilmaan kuoppaisella peltotiellä. Valkoisena kukkiva kirsikkametsä otti meidät huumaavasti tuoksuen vastaan. Pieni mökki oli karhunköynnöksen vallassa, se oli kuin sadusta. Sisällä oli vierailtu meitä ennenkin, kaikki oli viety tai rikottu. Voimakas lahoavan puun tuoksu ja lattioilla sahanpurua, vaatteen riekaleita ja ikkunansirpaleita. Yksinäinen kirjavin värein koristeltu puinen maatuskanukke sai osakseen vahinkopotkun ja pyöri hetken lattialla kolisten ja löysi vihdoin pelastajansa. Mikä huumaava tuoksu ja mitkä yölliset äänet tulvivat sisään ikkunoista! Valtaisa sirkkojen siritys eikä lintujen liverryskään tauonnut, vaikka jo hämärsi. Jostain kuului kyläpiskien kaukaista räksytystä. Siellä täällä heinikossa hohti kiiltomatoja! Kahlasin villiintyneessä puutarhassa sydän pamppaillen - kuinka valtavasti varjoliljoja ja vanhan mallisia narsisseja. Ukonhattua, helmililjaa, pioneja ja siinä samassa minulla oli jo sormet syvällä mullassa. Oli säkkipimeää, kun saavuin sammalmattoiseen ikikuusikkoon. Sen pohjalla kimalsivat kukkivat käenkaalit kuin pimeässä hohtavat timantit. Seurue oli jo pystyttänyt pienen retkiteltan, se oli meille kaikille liian ahdas. Pari tuntia unta ja matkapuhelimien herätysäänet iskivät tajuntaan. Käteni olivat kyynärpäihin asti tunnottomina, täynnä punaisen kirveleviä nokkospuskien polttamia paukamia. Auringonnousu ja aamukaste tekivät viimeisistä elämyksistä täydellisiä. Täydentäessäni kokoelmiani vielä muutamilla taimilla huomasin pienen navetan, jonka välikössä oli iänikuista heinää. Matalasta oviaukosta sisään astuessani olin pakahtua, hivelin hevospilttuun laitoja ja kahden lehmäparren rakenteita. Vastapäätä oli lammaskarsina ja puusepän ammattitaidolla tehty heinähäkki. Olin voimakkaissa mielikuvissa: kuvittelin makoillen märehtiviä lehmiä, seisaalleen torkahtelevaa hevosta ja rääkyvää lampaanvuonaa. Soiva autontorvi rikkoi kaiken ja lehmät sinkosivat sijoiltaan. Oli kiire lähtevään laivaan, aivan liian kiire. Osa minusta jäi Viron maaseudulle. 

 Ilmari Majuri

Kuvat; Tommi Taipele